Tällä kertaa aion kertoa teille, arvon kanssaihmiset, hiukan keskipalkkaisen ja -luokkaisen valtion virkamiehen toimenkuvasta. Lienee jo tuttu aihe, mutta siitä nyt sattuu irtoamaan asiaa enemmänkin. Eikä se kaikki aina ole negatiivista, vaikka sen kuvan ehkä annankin. Iso osa kuitenkin on, ainakin nykyisellä henkilöstösuunnittelulla ja tehtävien jakamisella.
Nyt ei saa käsittää väärin. Pidän työstäni ja sen luomista haasteista - jopa niin paljon, että vietän aikaani mieluummin työpaikalla kuin kotona, missä ei ole muuta tekemistä kuin miettiä työasioita. Ja sitä usein iltaisin teenkin. Mutta asiaan, nyt ei ollut tarkoitus kiusata ketään ankealla vapaa-ajalla.
Juttu menee näin: lähimpään työyhteisööni kuuluu parikymmentä henkilöä. Jokaiselle on olemassa oma tehtävänkuvaus, joka määrittää ko. henkilön toimenkuvaan kuuluvat työtehtävät. Käytännössä yhteisö jakautuu kuuteen osaan: johtohenkilöstö (2) ja viisi eri alojen osastoa, joista jokaiseen kuuluu osastonjohtaja ja pari-kolme "työrukkasta". Itse lukeudun kastiin osastonjohtajat.
Optimitilanne on se, että johtohenkilöstö johtaa ja suunnittelee tehtävät siten, että jokainen osasto saa tasapuolisesti kuormitusta. Osastonjohtajat taas vastaavat siitä, että oman osaston sisällä säilyy tasapaino eri toimijoiden työtehtävien välillä. Osaston "perusduunarit" taas toteuttavat osastolle käsketyt tehtävät johtajansa suunnitelman mukaisesti. Näin siis ihannetapauksessa.
Kuitenkin viime aikoina on ollut havaittavissa, että johto-osat eivät a) keskustele keskenään asioista, b) jaa tietoa tärkeistä projekteista kuin vasta viime tipassa ja c) pudottelevat hommia sille, joka ensimmäisenä sattuu vastaan tulemaan. Ja koska omien tehtävieni puitteissa joudun tiiviisti tekemään yhteistyötä johdon kanssa, se kyseinen vastaantulija olen useimmiten minä itse.
Lisäksi yhteisömme esimies vaihtui loppusyksystä. Edellinen jätti puolet keskeneräisistä töistään hoitamatta loppuun ja uusi ei ole ainakaan vielä ansainnut toimillaan minkäänlaista arvostusta. Vanhat jäärät halveksivat nuorempaa esimiestä ja jättävät vaivihkaa tekemättä käsketyt työt. Kun havaitaan viikko määräajan jälkeen, että mitään ei ole tehty, pirahtaa meikäläisen taskussa puhelin ja asiasta ei keskustella, vaan käsky käy: "Hoida ja ota vastaan haukut." Enkä edes paljon valehtele sanankäänteiden osalta.
Välillä sitä yrittää sanoa väliin, että paukut eivät riitä kaikkeen, virka-ajasta puhumattakaan. Arvatkaa auttaako? Oikein, ei auta. "Jonkun tää nyt täytyy kuitenkin hoitaa ja mä en ainakaan ole se, joka ottaa tästä p*skan niskaansa. Eli teet nyt vaan." Selvä, ja sitten tehdään. Seuraava kysymys: teenkö ylitöinä vai harmaana? "Nyt ollaan niin ahtaalla rahan kanssa, että ylitöitä ei sais tulla yhtään. Ja harmaat tunnit on ehdottomasti kiellettyjä. Eli virka-ajan pitäis riittää." VAAN KUN EI RIITÄ!
Ja keskustelu jatkuu: no, virka-aika nyt ei vaan riitä, eli teen siis ylitöinä tai en tee ollenkaan. Ja sitten kysymys: miten korvataan se, että viime työjaksossa (3 vkoa) jäi pitämättä kolme vapaapäivää ja kolme vuosilomapäivää, kun käskettiin töihin? (Norm. jakso 15 työpäivää ja 6 vapaata, pidin siis vapaita 21 vrk:n jaksossa 3) Vastaus: "Ei niitä mitenkään korvata. Ne lomat oli vuosilomasuunnittelussa hyväksytty ja siinä sovittu pidettäväksi, eli ne on pidetty. Ja vapaat oli merkitty työaikasuunnitteluun, eli nekin on kulutettu." Ai, no sepä kiva.
Kummaa on se, että esim. meikäläisen molemmat alaiset voivat kyllä olla lomalla ja tasoittelemassa kertyneitä ylitöitä. Kuten tälläkin hetkellä ja vielä kumpikin yhtä aikaa. Kysyin ohimennen ko. herroilta, miten se oli onnistunut. Vastaus kuului kummaltakin jokseenkin niin, että kuulemma hyvin voi olla pois, kyllä se X (minä) hoitaa omien töidensä ohessa pari muutakin juttua. Ja sitten taas tullaan puhelinlankoja pitkin silmille, kun yksi mies yrittää tehdä 1) omat, 2) alaistensa, 3) parin muunkin ihmisen työt siinä täysipainoisesti onnistumatta.
Toinen asia, mikä kismittää on se, että mihinkään ei oteta kantaa ja jos otetaankin, niin se on ympäripyöreää ja yleensä vielä väistetään lisäkysymykset pakenemalla paikalta jonkun "palaverin" takia. Sitten sulkeudutaan omaan konttoriin lukitun oven taakse toivoen, että asia jää unholaan. Sen jälkeen on helppo taas tulla antamaan palaute, kun asiaa ei tehty kuten herra isoherra oli mielessään kuvitellut.
Muutaman kerran olen yrittänyt näitä asioita tuoda yleisesti ilmi. Totesin kuitenkin ettei kannata, koska sain vastaukseksi halveksuvan katseen ja kysymyksen "Eikö sulla oikeesti ole mitään muuta tekemistä kuin valittaa pikkujutuista? Tänkin ajan olisit hyvin voinut käyttää töiden tekoon." Totta, niin olisin, mutta kun eivät kuulu ne työt toimenkuvaan. Avaudun siis täällä, missä olen kaiken kansan kuulumattomissa ja siten siis turvassa pään aukomiselta.
Lähetys päättyy. Kiitos.
