Olenko epäonnistunut koirani kasvatuksessa?

Tällä kertaa en jaksa alustaa vaan menen suoraan asiaan, ärsyttää sen verran pahasti.

 

Kävin pitkästä aikaa koirapuistossa hurtan kanssa. Pienten puolella tietysti, pienehkö kun tuo on. Kaveri oli innoissaan ja touhusi parin muun vipeltäjän kanssa suurella riemulla.

No, puistolle sitten saapui keski-ikäinen nainen isohkon koiran kanssa, ilmeisesti joku isompi terrieri. Koira riuhtoi ja repi hihnassa päästäkseen aitaukseen, ja kun isojen puoli oli tyhjä, rouva päätti päästää sen pienten joukkoon.

Saman tien irti päästyään rohjake ryntäsi kolme kertaa itseään pienempien päälle ja miltei tallasi yhden jalkoihinsakin. Samalla alkoi haukkuminen ja hyökkäily - melko rajun näköinenkin, voisin sanoa. Jotenkin tuntui, että koira oli enemmän tosissaan kuin leikkimielellä.

 

Pari koiranomistajaa keräili kamppeensa ja poistui paikalta riehumisen alettua, itsekin huutelin pentua luokse. Isompi koira oli kuitenkin alkanut jahdata sitä ympäri aitausta, eikä se päässyt karkuun. Niinpä se yritti tietysti puolustautua, näytti hampaita ja murisi merkiksi, että toinen tajuaisi lopettaa.

Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja isompi rakki härkki härkkimistään, oma tappijalkani jatkoi ärinää ja hampaiden näyttelyä. Tässä vaiheessa tyytyväisenä hymistellyt rouvashenkilö ilmoitti, että "tänne ei tarvii jatkossa tulla, jos ei koira osaa käyttäytyä muiden kanssa".

 

Siinä vaiheessa katkesi viimeinen korsi, repäisin isomman koiran pois omani luota ja painuin tieheni. Saatoin hihnaa kytkiessä päästellä ilmoille muutamia valittuja mielipiteitä eräiden ihmisten sopivuudesta koiranomistajiksi ja kyvystä kouluttaa rakkejaan.

Loukkaantuneen oloisena jäi parivaljakko keskenään häkkiin seisomaan. Kyllä korpesi, perkele.

Mitta täysi. Melkein.

Varoitus: sisältää voimakasta avautumista.

Tänään iski taas harmitus, oikein isolla V:llä. Alkoi jomottaa hermoa niin paljon, ettei edes huvittanut ruveta tappelemaan. Helpompaa tuntuu olevan kun vain antaa olla eikä tappele tuulimyllyjä vastaan, varsinkin kun aseeksi on annettu voiveitsi. Ja jotenkin tänään iski voimakas tunne, että keijoa yritetään vedättää ja ihan tahallisesti.

Asia 1. Olen tässä nyt reilun puolen vuoden ajan yrittänyt saada selvyyttä siihen, miksi saan kahta pykälää huonompaa palkkaa kuin tässä tehtävässä pitäisi saada. Vastaus tuli vihdoin tänään: olen kyseiseen hommaan alikoulutettu. Käytännössä pitäisi olla piirun verran korkeampi tutkinto, että voitaisiin minun tehtävääni edes nimetä. No mutta, sepä onkin helpottavaa kuulla.

Onpa hyvä, että olen sitten ihan onnistuneesti tätä työtä tehnyt syksystä asti ja voin kuulemma tehdä jatkossakin, mutta isompaa palkkaa on turha haikailla koulutustasosta johtuen. Voi nyt sitten olla, että logiikkani pettää seuraavassa päätelmässäni (ei varmaankaan kyllä, eihän näin matalasti koulutettu voi kyetä itsenäiseen ajatteluun).

Kuitenkin: teen "vajailla resursseillani" työtä, jota minun ei pitäisi kyetä tekemään. Eikö silloin pitäisi maksaa normaalipalkkaa KORKEAMPAA eikä matalampaa liksaa? Joudun nimittäin esimiesten mukaan jatkuvasti pinnistelemään selvitäkseni ko. hommasta, koska järkeni juoksu on ilmeisesti alemmasta tutkinnosta johtuen hitaampaa. Itse en tunne olevani kykenemätön tehtäviäni hoitamaan. Kuulemma tietävät paremmin.

Asia 2. Vuoden alussa suunniteltiin koko työyhteisön vuosilomat siten, että kaikilla on sijainen ja missään vaiheessa ei tulisi henkilöstöpulaa. No, nyt asiain tola kääntyi kuitenkin siten, että minulle ilmoitettiin, etten voikaan pitää suunniteltuja lomia, koska parilla muulla on aikataulu muuttunut. Parasta tässä on se, että nämä pari muuta ovat omia alaisiani. Onko asiasta juteltu minulle? Ei. Mentiinkö sopimaan suoraan ylimmän johdon kanssa? Mentiin.

Lopputulema nyt on se, että kyllä näiden pitää päästä perheidensä kanssa Puuhamaahan juuri heinäkuun 5. päivä, seuraava viikko ei millään käy. Ja "sunhan on paljon helpompi siirrellä lomia, sinkku kun olet". No niinpä, mutta kun olin varannut jo sovitulle lomanpätkälle ulkomaanmatkan Eurooppaan. "Niin? Sehän nyt on helppo perua."

Selvä, perutaan. Ja kun erehdyin avaamaan sanaisen arkkuni edellä mainituista kahdesta asiasta, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "Joo, vedä hei toi marttyyrikortti esiin. Yritäs nyt ymmärtää, ettet sä ole tän firman ainoa työntekijä." Ai, enkö? Välillä kyllä tuntuu siltä, jos rehellisiä ollaan. Olenko koskaan maininnut, että tämä kyseinen vastailija (pomoni) teettää usein myös omat työnsä meikäläisellä? Olette varmaan joskus asiasta lukeneet.

Näiden kahden erillisen asian yhteenvetona aloin pohtia, että halutaanko tässä nyt tehdä tahallisesti kiusaa. Ja että olenko jotenkin omalla toiminnallani saattanut asiat siihen pisteeseen. En vain hyvällä tahdollakaan keksi, mistä moinen voisi johtua. Teen omasta mielestäni enemmänkin kuin mitä tehtäviin kuuluisi, käytän töiden hoitamiseen myös virka-ajan ulkopuolista aikaa enkä muistaakseni ole kovin usein ollut vastahankaan, ellei todellista perustetta sille ole ollut.

Silti jotenkin tuntuu, että olen esimiehelleni jokseenkin vastenmielinen ihminen. Olkoon niin, en aio muuttua, enkä myöskään ala kostaa sitä työyhteisölle tekemällä työtäni huonommin kuin mihin kykenen. Olkoon pitämättä minusta. Ja jos saa kiukuttelusta ja alistamisesta jotain mielihyvää, se hänelle suotakoon sitten. Kyllä meikäläisen luonto sen kestää, avaudun sitten teille viattomille sivullisille täällä.

Kerro, kerro, kuvastin... eli aika katsoa peiliin.

Eilen illalla lueskelin blogia Maailma on kyllä kumma paikka. Blogin kirjoittaja Hanna otti viimeisimmässä tekstissään kantaa Japanin maanjäristykseen ja sitä seuranneisiin "oheistuotteisiin", kuten tsunamiin ja ydinvoimalaonnettomuuteen. Nyt täytyy sanoa, että kyseinen kirjoitus sai allekirjoittaneenkin ajattelemaan omaa olemista uudesta näkövinkkelistä.

Taitaa valitettavasti olla niin, että suurin osa julkaisemistani avautumisista on ollut lähinnä valitusta siitä, miten kaikki on huonosti ja mikään ei suju, yhy-yhy-nyyh-niisk-itku-potku. Voi hellanlettas sentään, mitä itkemistä. Asiahan on nimittäin nyt sillä tavalla, että verrattuna moniin muihin tällä planeetalla taapertajiin olen melkoisen hyväosainen. Mitä väliä, jos lahjoittaa viikossa muutaman tunnin vapaa-aikaansa hyväntekeväisyyteen firmalle tai jos lauantai-iltana on vähän yksinäinen olo?

Taitaa olla aika ottaa itseään niskasta kiinni ja ravistaa oikein huolella. Rupesi oikein ärsyttämään oma vinkuminen ja angstaaminen. Piti ihan käydä peilin edessä ja haistattaa itselleen se kuuluisa pitkä ja v-alkuinen ruma sana.

...

Ja seuraavassa julkaisussa on kuitenkin taas kaikki huonosti.