Pari asiaa näin pitkästä aikaa

Hups, oho. Onkin aikaa vierähtänyt edellisestä julkaisusta. Pyydän anteeksi, vaikka ei se varmaankaan ole ketään haitannut. On ollut viime aikoina hiukan kiirus erinäisten juttujen takia, joten en ole ehtinyt paljon koneella istumaan saati päivittelemään blogia ja maailman tapahtumia. Varsinaisesti nytkään ei mitään uutta auringon alla ole tapahtunut, mutta ajattelinpa jotain höpistä lämpimikseni. Kun nyt sattui osumaan seesteisempi hetki tähän päivään ja kaikkea.

Mutta niin... Syksy oli ja meni, jopa vähän vaivihkaa niin sanoakseni. Olikin melko kuiva syyskausi, onneksi. Ja sitten tulikin jo lumi, ihan huomaamatta. Vaan on kyllä mukavaa, kun on pieni pakkanen sen sijaan, että joutuisi vaeltamaan lenkilläkin kengät märkänä ja kurapuku päällä. Illatkin ovat paljon valoisampia, kun on valkoinen maa.

Valitettavasti talvikauteen liittyy pari vuosittain toistuvaa perinnettä, jotka eivät varsinaisesti ole minun mieleeni. Ensimmäinen niistä on lehtien otsikointi tyyliin "Talvi yllätti autoilijat". No kas v*tun kummaa, taasko tuli talvella liukasta?! On se kyllä jännä juttu. Miten se onkin suomalaisille aina niin suuri yllätys? Järkytys on niin valtava, että autokaan ei pysy tiellä. Tai sitten otetaan niin varman päälle, että ajellaan reilua alinopeutta, mikä tietysti yllyttää vauhtihirmut ohittelemaan - ja taas kävi vahinko. Suomen kansa: ymmärtäkää, että liukkaus tulee joka talvi ja opetelkaa suhteuttamaan ajonopeutenne siihen. Kiitos.

Toinen asia on iki-ihana myllerryksen aika, jota myös jouluksi kutsutaan. Taisin kirjoittaa aiheesta jo viime vuonna, mutta what the hell... antaa mennä uudemman kerran. Hössötys ja häsääminen alkoi taas jo pitkälti lokakuun puolella: kauppoihin ilmestyivät "joulutorit" ja kiiltävät punaiset koristeet. Joululauluja alettiin onneksi nyt soittaa vasta marraskuun puolella. Postilaatikko on päivä päivältä täydempi, kun joulumainokset ja "osta, osta"-lehtiset muuttuvat paksummiksi ja paksummiksi hulppeista tarjouksista. Ei auta edes "EI MAINOKSIA"-tarra, postinkantaja kun tuntuu olevan joko tyhmä tai sokea. Onneksi saa olla osan joulusta töissä, niin ei tarvitse ajaa kymmeniä kilometrejä sukuloimaan ja olemaan kivalla joulumielellä.

Summa summarum: 1) en ymmärrä suomalaisten autoilukulttuuria ja 2) vihaan joulua (ja eritoten sitä edeltävää aikaa). Kiitos ja anteeksi.

Typertynyt

Olen tässä vähän mietiskellyt. Mietinnän aiheena on ollut lähinnä Norjan tapahtumat ja niiden järkyttävyys. Jotenkin kyllä pysäytti, että niinkin lähellä (tavallaan) voi tapahtua jotain niin karmaisevaa. Koitan olla moralisoimatta ja suhtautua asioihin rationaalisesti, mutta silti se karmaisee, mitä kaikkea nykypäivänä voi sattua aivan yllättäen.

 

Vaikka Suomeenkin rantautui muutama vuosi sitten "kouluammuntabuumi", tämä oli kyllä pysäyttävä tapaus. On tietyllä tavalla järkyttävää ajatella, miten helposti vastaavanlaisia massasurmia voisi tapahtua myös Suomessa. Onhan meillä kuitenkin järjestelmä, joka kouluttaa nuoria miehiä nimenomaan käyttämään tappamiseen tarkoitettuja välineitä.

Tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä Puolustusvoimia kohtaan. Itse ainakin koen asian niin - myöskin armeijan pitkän kaavan mukaan käyneenä - että PV:n tarkoitus ja päämäärä on nimenomaan kouluttaa aseiden käyttöä ns. pahan päivän varalle, että Suomella olisi tarpeen tullen mahdollisuus puolustautua oletettua aseellista hyökkäystä vastaan.

 

Ikävä tosiasia kuitenkin on, että laillisenkin aseen hankkiminen ja sen käytön harjoittelu on helppoa. Enkä tarkoita nyt sitä, että ko. asioita pitäisi entisestään rajoittaa. Näiden välineiden väärinkäyttäjiä on kuitenkin lopulta murto-osa harrastajista, varsinkin kun miettii paljonko maassamme on esim. metsästäjiä ja muita ampumaharrastajia. Silti yksikin on aina liikaa.

En oikein osaa nyt pukea sanoiksi perimmäistä tarkoitustani. Siksipä tämä saattaa kuulostaa tyhjänpäiväiseltä löpinältä. Tapahtuneet veriteot ja niiden suorittajan kylmäverisyys joka tapauksessa pysäytti ajattelemaan elämän haurautta - jos näin korni ilmaus sallitaan - ja tällaisten tapahtumien turhuutta sekä ihmisen julmuutta.

Itse olen siis myös tavallaan aseharrastaja, käyn silloin tällöin ampumaradalla paukuttelemassa. Mutta ikinä, ei koskaan eikä milloinkaan, ole päässäni edes käväissyt ajatus toisen ihmisen surmaamisesta. Ei edes ns. huumorimielessä, siinä asiassa kun ei mitään leikillistä ole. Jo armeija-aikana mietin asiaa ja totesin, ettei minusta ole elävän olennon ampujaksi kuin pakon edessä. Ei ihmisen eikä eläimen.

Anteeksi nyt tästäkin turhasta tekstistä, piti vain päästä purkamaan ajatuksia tästäkin asiasta. Turhanpäiväistä jaaritteluahan tämäkin taisi olla, itsestäänselvyyksiä toisensa perään. Jälleen kerran: kiitos ja anteeksi.

Taas on aika avautua kansallisesta "juhlapäivästä". Periaatteessa näin, onhan nyt ymmärtääkseni Suomen lipun päivä. Käytännössä kuitenkin tämä on taas yksi tekosyy nykiä ahteri harteille, ainakin suurelle osalle kansasta. Jännä juttu kyllä, että suomalaisille täytyy kalenteriin merkitä oikein "viralliset" ryyppypäivät. Ihan kuin täällä ei sitä muuten osattaisi tehdä.

 

Tuleeko kenellekään yllätyksenä, että aion viettää nämäkin pyhät selvistä päiten ja omassa ylhäisessä seurassani? Ei varmaankaan. Vähän ulkoilua koiran kanssa ja pari painotuoretta kirjaa hyllyssä takaavat viihtymisen, nyt kun ei - luojan kiitos - tarvitse lomaakaan viettää "perinteisesti" juhannuksena, vaan kyseessä on ihan normaalimittainen viikonloppu.

Tässä täytyy nyt kyllä taas osoittaa suuret kiitokset kummapaikan Hannalle. On mukava huomata, että joku muukin tuhahtelee yleisille keskikesän juhlan vieton "normeille" ja uskaltaa sanoakin sen. Toivotan oikein onnistunutta kesälomaa ja rentouttavaa juhannusta.

Tässä vielä aiheeseen liittyen hieman musiikkia:

"Keskiolutjazzia, olkaa hyvä"

"Kun kaupunki parhaimpiinsa pukeutuu, yllään yötaivas kuin mekko mustikansininen..."

Sir Elwoodin hiljaiset värit, otsikossa mainittua keskiolutjazzia jo kolmatta vuosikymmentä. Ehdottomasti suomalaisen musiikin kärkitekijöitä, joskin jokseenkin aliarvostettu orkesteri.

Muistelen jossain mediassa joskus ilmoitetun, että Yö-yhtye olisi "suomalaisten tunteiden tulkki". Omasta näkökulmastani kyseinen kokoonpano osaa tulkita vain ja ainoastaan elämässä epäonnistuneen ja alkoholisoituneen juntin valitusta omasta saamattomuudestaan. Jos mielipiteelläni on mitään painoarvoa, toteaisin tähän väliin, että kyllä SEhv vetää pitemmän korren "lähiöromantiikan" tulkinnassa.

Ainakaan Olli Lindholmin mölinä ei ole tulkintaa nähnytkään, joka biisi pitää ulvoa läpi samalla kaavalla eli kovaa ja persoonattomasti. Sen sijaan Juha Lehden hivenen käheä ääni on paljon persoonallisempi. Plus että suomalaisten arjen aherrusta ja satunnaisia juhlan aiheita käsitellään Elwoodin kappaleissa huomattavasti laajemmalla kirjolla. Biisien svengi on myös taysin toista luokkaa kuin vertailukohteellaan.

Ja hei, värien kappaleet ovat ihan oikeasti koskettavia, vaikkei niillä välttämättä aina sitä ole tarkoituksella haettu. Toisaalta mukaan on mahdutettu myös huumoria, jonka värittämänä käsitellään myös vakavampia aiheita. Välillä melko raskasta ja melankolista tunnelmaa kevennetään täysin kieli poskessa kuvailemalla vaikkapa baarikierrokselta palailevan miehen havainnoilla öisestä kaupungista (kappale nimeltään Kollikissa). Omasta mielestäni melko hulvaton pläjäys.

Pitipä nyt tämmöinenkin sitten jakaa. Kuuntelin nimittäin tuossa päivemmällä kyseisen orkesterin tuotantoa pitemmän kaavan mukaan ja äsken sattui radiossa joikaamaan Lindholm Öineen. Siitäpä syntyi mielleyhtymä ja vertailukohde, ja tässä on tulos. Kiitos ja anteeksi.

Sekalaista selostusta

Tiedän, että lupasin jokunen julkaisu sitten olla valittamatta. Tiedän myös, etten ole sitä lupausta pitänyt. Tietäkää te, että aion rikkoa sitä jälleen kerran.

 

En tiedä, johtuuko keväästä vai mistä, mutta jo muutaman vuoden ajan tähän samaan aikaan alkaa nostaa päätään sietämätön ahdistus. Tai ahdistus ei välttämättä ole oikea sana, paremminkin ehkä levottomuus. Joillakin ihmisillä syksy tuo mukanaan masennuksen, meikäläisellä taas kevät aiheuttaa tietynlaista melankoliaa.

Tänään seinät alkoivat kaatua päälle tuossa iltasella, joten päätin käväistä kävelyllä rauhoittuakseni. Nappasin koiran mukaan ja suuntasin ajattelematta läheiseen puistoon, siellä kun on yleensä rauhallista ja järven rannalle on mukava jäädä välillä istuksimaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin väärä paikka.

 

Kuljeskelin pitkin rantatietä ja annoin koiran kaikessa rauhassa haistella ruohikolla. Siinä samalla oli aikaa tutkailla, mitä puistossa tapahtui. Ei olisi pitänyt, sillä henkinen paha olo lähti saman tien nousukiitoon. Joka puistonpenkillä ja koivun alla istui tai makoili pariskuntia, niin nuoria kuin vanhojakin. Tarkemmin ajatellen taisin itse asiassa olla koko paikan ainoa yksin liikkeellä oleva henkilö.

Olen jonkin aikaa tuudittautunut siihen ajattelumalliin, että työ vie suuren osan ajasta ja koiran kanssa touhuaminen loput. Että ei tähän mikään "parempi puolisko" nyt mahtuisikaan, että olen ihan tyytyväinen itsekseni. Saa tulla ja mennä miten huvittaa ja tehdä asiat omalla tavallaan. Se on ollut jotenkin lohdullista ja turruttavaa, jopa helpottavaa.

 

Yhtäkkiä, siinä järven rannalla, tuli kuitenkin oivallus: aika tyhjäähän tämä kuitenkin on. Tein yhteenvedon, ja tulos oli seuraava. Olen viimeksi ollut yhteydessä paikallisiin kavereihin muistaakseni marraskuussa ja silloinkin sattumalta. Olen edellisen kerran ollut viikonloppuna "ulkona" lokakuun alkupuolella. Olen viimeisen vuoden ajan viettänyt yksin kotona kaikki sellaiset juhlapyhät, jolloin "normaalisti" on tapana olla perheen tai ystävien kanssa.

Tiedostan kyllä sen, että suurimmaksi osaksi kaikki em. asiat ovat itsestäni johtuvia. En ole mikään suuri humoristi tai armoitettu seuramies, joten on ihan luonnollista, etten saa kutsuja yhteisiin rientoihin. Ja jos ei kutsuja tule, ei seuraani kaivata, niin yksinkertaista se on. Edelleen tiedostan sen, että hiljainen ja sulkeutunut, ei-juuri-minkään-näköinen mies ei välttämättä ensimmäisenä herätä vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta.

 

Kuitenkin sitä toivoo, että joskus vielä onnistuisi kehittämään toimivan parisuhteen. Nimenomaan toivoo, uskoa ei jaksa. Taitaa vaan olla sellaista "houkan toivoa". Tänään tuntui erityisen pahalta. Onneksi on koira, siitä saa paljon sisältöä arkeen ja juhlaan. Tulipahan vuodatettua nyt sitten tämäkin. Anteeksi vain.

Sunnuntai, verinen sunnuntai

No ei nyt fyysisesti kovin verinen. Ja englannin kielen termiä "bloody" voidaan toki käyttää myös manauksena. (Lisäksi tiedän asiasta seuraavaa...) Pitipähän päteä, vaikkei se edes ollut varsinaisesti julkaisun asia.

Eikä tässä taas mitään erityistä aihetta edes ole. Kunhan kirjoittelen niitä näitä, kuten yleensäkin. On nimittäin harvinaisen tylsää tänään. Ja tulee olemaan myös huomenna. Joku idiootti (minä) oli nimittäin läväyttänyt siihen vapaapäivän. Tiedän: on nurinkurista, että ensin manaan työn määrää ja sitten narisen vapaapäivästä. Johtuneeko taas taakse jääneestä tiukasta työrupeamasta, mutta nyt tuntuu siltä, ettei vapaapäivälle keksi mitään tekemistä.

Jännää on nimittäin se, että kun on paahtanut viisi päivää lähes kirjaimellisesti ympäri vuorokauden töitä, ei osaa kotonakaan rauhoittua. Ja kyllä, sanoin "lähes kirjaimellisesti ympäri vuodokauden". Vietin näet yötkin toimistolla, kotona taisin käydä pikaisesti keskiviikkona, jos oikein muistan. Tai torstaina. Sama se. Asiaan: nyt tuntuu koko ajan siltä, että jotain on kotosallakin jäänyt tekemättä, enkä osaa lainkaan istua aloillani.

Toisaalta se saattaa kyllä olla jopa hyvä. Kun ei pääse liikaa laiskistumaan vapaa-ajalla, on helpompi lähteä taas suoriutumaan ensi viikosta. Sinänsä taas on kuulemma huono asia, jos on jo valmiiksi vähän stressaantunut, kun pitäisi aloittaa uusi viikko. Vaan minkäs teet, kun ei osaa mies olla paikoillaan niin sitten ei osaa. Mutta se siitä.

Sunnuntait pitäisi muutenkin kieltää lailla ja poistaa kalenterista. Töllöttimestä ei ikinä tule mitään katsomisen arvoista, korkeintaan viisi tuntia Frasierin jaksoja, jotka on nähty jo liian monta kertaa. Tai sitten jotain käsittämättömiä sisustusohjelmia, joissa ihmiset esittelevät mahtavia luksuskotejaan ja -remonttejaan, jollaisiin tavan työläisellä ei ikuna ole varaa. Illalla sitten Nelosen leffaputkessa (kuka senkin nimen on muuten kehitellyt?) joku hassunhauska B-luokan komedia tai "klassikkoelokuva" viidettätoista kertaa kahden vuoden sisään.

Parasta on muuten TV-kanavissa se, että kun MTV3 tai Nelonen esittää jonkun leffan, se näytetään TV5:llä tai JIM:llä tai jollain muulla kanavalla parin viikon päästä siitä. Välillä on tullut pohdittua, mistä se johtuu. Maailma on kuitenkin pullollaan elokuvia ja joka viikko tulee pari-kolme lisää. No, kai sen ovat viisaammat norsunluutorneissaan pienen kuluttajan puolesta pohtineet. Luotetaan siihen.

Olipa hei muuten tyhjentävä pohdinta. Ei mitään asiasisältöä. Ingenting. Nothing. Nichts. Nada.

You took a chance on loving me, I took a chance on loving you

En yleensä ole mikään varsinainen hempeilijä, mutta eikös sitä sanota, että poikkeus vahvistaa säännön? Tässä tapauksessa poikkeuksen tekee jo aiemminkin mainitsemani laulaja/lauluntekijä Katie Melua. Käytän tässä tilaisuuden hyväkseni ja tuon esiin sen "herkän taiteilijasielun". Varmaan kadun sitä jossain vaiheessa, mutta sillä uhallakin.

Tytöllä on hauska ääni ja kappaleita pystyy kuuntelemaan sujuvasti sekä taustamusiikkina että ihan varta vasten. Vaikka mukana on nopeampiakin raitoja, varsinaisesti vaikutuksen ovat alusta asti tehneet hitaammat tunnelmoinnit. Biisien äänimaailma ja fiilis on välillä jopa käsin kosketeltavan aistikas. Vaikka sanoitukset ovatkin toisinaan niin sanotusti peruskauraa, joukossa on huomattavan paljon sellaista tekstiä, joka ainakin itseäni koskettaa.

Yksi kauneimmista on varmaan Closest Thing to Crazy, joka jotenkin oudosti tuo mieleen paljon hyviä, mutta toisaalta myös pahoja hetkiä. Kappaleen teksti putoaa kategoriaan "perussettiä". Silti siinä on ainakin omasta mielestäni jotain mystisen nättiä. Taustalla soiva akustinen kitara ja tyylikkäästi toteutetut jouset luovat herkän ja kauniin tunnelman, eikä biisiä ole pilattu typerällä eruoviisunostatuksella, jolla on saatu monta rauhallista ja mukavaa raitaa pilattua.

Ehkä hieman omaperäisemmillä sanoituksilla varustettu Nine Million Bicycles saa jostain ihmeen syystä aina hymyn nousemaan esiin, jopa huonommillakin hetkillä. Lyriikoissa on jotain niin häpeämättömän elämäniloista hyväntuulisuutta, että se tarttuu. Tässäkin kappaleessa akustinen kitara luo rauhoittavan pohjavireen, jota säestetään huilulla ja kevyesti taustalla soivilla jousilla. Sanokaa mitä sanotte, mutta tykkään.

Yksi ehdottomista suosikeistani on kuitenkin hiukan nopeatempoisempi (mutta silti varmaan slovariluokkaan osuva) If You Were a Sailboat, jonka kertosäkeestä myös tämän julkaisun otsikko on napattu. Sinänsä tämän tyyppisiä biisejä on maailma pullollaan, mutta Katien ääni, lyriikat ja - jälleen kerran - akustinen kitara jousitaustan kanssa nostavat tämän yhdeksi lempikappaleistani. Tulee aina semmoinen olo, että "tuollaisen rakkauden minäkin haluan löytää".

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä haluan nostaa esiin kappaleen nimeltä Spider's Web. Tämä ei niinkään ole "rakkauslaulu" kuin kannanotto maailman nykytilanteeseen, eritoten erilaisiin kriiseihin ja kahakoihin ympäri maapalloa. Vähän raskaammin rummuin, sähkökitaroin ja pianoin sävytetty biisi saa lopussa pienen nostatuksen, mutta jotenkin se ei tässä häiritse. Sanoma on kuitenkin tärkein. Tästä ei löydy kunnollista videota, joten pistin liven. Ei kalpene yhtään studioversion rinnalla.

Nyt on sitten tullut se hetki kun saa nauraa ja solvata. Kyllä, minä tykkään näteistä kappaleista. Kyllä, uskalsin kertoa asian tosi rohkeasti nimettömänä netissä. Olen nyt kuitenkin sitä mieltä, että mieskin saa kuunnella jotain muuta kuin Pate Mustajärveä ja Metallicaa. Ja satun pitämään vähän rauhallisemmasta musiikista silloin tällöin. Joitakin se tuntuu haittaavan, miehen mitta kun tuntuu olevan se, kuinka raskasta heviä kuuntelee.

Laitetaan tähän loppuun vielä linkki yhteen Katien reippaammista kappaleista niin ei mene ihan herkistelyksi: Crawling Up a Hill. Muistuttaa muuten tämäkin välillä omaa elämää. Kiitos ja näkemiin.