Lieneekö Humphrey Bogartin sanoissa totuus?

En aio kirjoittaa tähän mitään ylimääräistä, seuraava puhukoon puolestaan:

Tällaista siis taas tällä kertaa. Nytpä tiedätte senkin, mistä olen nimen kaivanut tälle blogille.

"Keskiolutjazzia, olkaa hyvä"

"Kun kaupunki parhaimpiinsa pukeutuu, yllään yötaivas kuin mekko mustikansininen..."

Sir Elwoodin hiljaiset värit, otsikossa mainittua keskiolutjazzia jo kolmatta vuosikymmentä. Ehdottomasti suomalaisen musiikin kärkitekijöitä, joskin jokseenkin aliarvostettu orkesteri.

Muistelen jossain mediassa joskus ilmoitetun, että Yö-yhtye olisi "suomalaisten tunteiden tulkki". Omasta näkökulmastani kyseinen kokoonpano osaa tulkita vain ja ainoastaan elämässä epäonnistuneen ja alkoholisoituneen juntin valitusta omasta saamattomuudestaan. Jos mielipiteelläni on mitään painoarvoa, toteaisin tähän väliin, että kyllä SEhv vetää pitemmän korren "lähiöromantiikan" tulkinnassa.

Ainakaan Olli Lindholmin mölinä ei ole tulkintaa nähnytkään, joka biisi pitää ulvoa läpi samalla kaavalla eli kovaa ja persoonattomasti. Sen sijaan Juha Lehden hivenen käheä ääni on paljon persoonallisempi. Plus että suomalaisten arjen aherrusta ja satunnaisia juhlan aiheita käsitellään Elwoodin kappaleissa huomattavasti laajemmalla kirjolla. Biisien svengi on myös taysin toista luokkaa kuin vertailukohteellaan.

Ja hei, värien kappaleet ovat ihan oikeasti koskettavia, vaikkei niillä välttämättä aina sitä ole tarkoituksella haettu. Toisaalta mukaan on mahdutettu myös huumoria, jonka värittämänä käsitellään myös vakavampia aiheita. Välillä melko raskasta ja melankolista tunnelmaa kevennetään täysin kieli poskessa kuvailemalla vaikkapa baarikierrokselta palailevan miehen havainnoilla öisestä kaupungista (kappale nimeltään Kollikissa). Omasta mielestäni melko hulvaton pläjäys.

Pitipä nyt tämmöinenkin sitten jakaa. Kuuntelin nimittäin tuossa päivemmällä kyseisen orkesterin tuotantoa pitemmän kaavan mukaan ja äsken sattui radiossa joikaamaan Lindholm Öineen. Siitäpä syntyi mielleyhtymä ja vertailukohde, ja tässä on tulos. Kiitos ja anteeksi.

You took a chance on loving me, I took a chance on loving you

En yleensä ole mikään varsinainen hempeilijä, mutta eikös sitä sanota, että poikkeus vahvistaa säännön? Tässä tapauksessa poikkeuksen tekee jo aiemminkin mainitsemani laulaja/lauluntekijä Katie Melua. Käytän tässä tilaisuuden hyväkseni ja tuon esiin sen "herkän taiteilijasielun". Varmaan kadun sitä jossain vaiheessa, mutta sillä uhallakin.

Tytöllä on hauska ääni ja kappaleita pystyy kuuntelemaan sujuvasti sekä taustamusiikkina että ihan varta vasten. Vaikka mukana on nopeampiakin raitoja, varsinaisesti vaikutuksen ovat alusta asti tehneet hitaammat tunnelmoinnit. Biisien äänimaailma ja fiilis on välillä jopa käsin kosketeltavan aistikas. Vaikka sanoitukset ovatkin toisinaan niin sanotusti peruskauraa, joukossa on huomattavan paljon sellaista tekstiä, joka ainakin itseäni koskettaa.

Yksi kauneimmista on varmaan Closest Thing to Crazy, joka jotenkin oudosti tuo mieleen paljon hyviä, mutta toisaalta myös pahoja hetkiä. Kappaleen teksti putoaa kategoriaan "perussettiä". Silti siinä on ainakin omasta mielestäni jotain mystisen nättiä. Taustalla soiva akustinen kitara ja tyylikkäästi toteutetut jouset luovat herkän ja kauniin tunnelman, eikä biisiä ole pilattu typerällä eruoviisunostatuksella, jolla on saatu monta rauhallista ja mukavaa raitaa pilattua.

Ehkä hieman omaperäisemmillä sanoituksilla varustettu Nine Million Bicycles saa jostain ihmeen syystä aina hymyn nousemaan esiin, jopa huonommillakin hetkillä. Lyriikoissa on jotain niin häpeämättömän elämäniloista hyväntuulisuutta, että se tarttuu. Tässäkin kappaleessa akustinen kitara luo rauhoittavan pohjavireen, jota säestetään huilulla ja kevyesti taustalla soivilla jousilla. Sanokaa mitä sanotte, mutta tykkään.

Yksi ehdottomista suosikeistani on kuitenkin hiukan nopeatempoisempi (mutta silti varmaan slovariluokkaan osuva) If You Were a Sailboat, jonka kertosäkeestä myös tämän julkaisun otsikko on napattu. Sinänsä tämän tyyppisiä biisejä on maailma pullollaan, mutta Katien ääni, lyriikat ja - jälleen kerran - akustinen kitara jousitaustan kanssa nostavat tämän yhdeksi lempikappaleistani. Tulee aina semmoinen olo, että "tuollaisen rakkauden minäkin haluan löytää".

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä haluan nostaa esiin kappaleen nimeltä Spider's Web. Tämä ei niinkään ole "rakkauslaulu" kuin kannanotto maailman nykytilanteeseen, eritoten erilaisiin kriiseihin ja kahakoihin ympäri maapalloa. Vähän raskaammin rummuin, sähkökitaroin ja pianoin sävytetty biisi saa lopussa pienen nostatuksen, mutta jotenkin se ei tässä häiritse. Sanoma on kuitenkin tärkein. Tästä ei löydy kunnollista videota, joten pistin liven. Ei kalpene yhtään studioversion rinnalla.

Nyt on sitten tullut se hetki kun saa nauraa ja solvata. Kyllä, minä tykkään näteistä kappaleista. Kyllä, uskalsin kertoa asian tosi rohkeasti nimettömänä netissä. Olen nyt kuitenkin sitä mieltä, että mieskin saa kuunnella jotain muuta kuin Pate Mustajärveä ja Metallicaa. Ja satun pitämään vähän rauhallisemmasta musiikista silloin tällöin. Joitakin se tuntuu haittaavan, miehen mitta kun tuntuu olevan se, kuinka raskasta heviä kuuntelee.

Laitetaan tähän loppuun vielä linkki yhteen Katien reippaammista kappaleista niin ei mene ihan herkistelyksi: Crawling Up a Hill. Muistuttaa muuten tämäkin välillä omaa elämää. Kiitos ja näkemiin.

Ai niin!

Piti kertoa, että löysin uuden rakkauden:

Gibson Les Paul Standard 2008 HB

Tahtoo. Paljosti ja kovin. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että lomarahat on jo käytetty, ainakin imaginäärisellä tasolla.

Maestro! La música por favor!

Sainpa tässä vihdoin ostettua muutaman loppuvuodesta ('10) ja alkuvuodesta ('11) ilmestyneen musiikkijulkaisun. Toisin sanoen olin siis levyostoksilla. Ovat muuten kalliita, ihan näin sivumennen sanoen. Joka tapauksessa nyt kyseisiä plättyjä oli ilmestynyt jo osittain alennusmyyntiin, joten pitihän tilaisuus hyödyntää. Samalla käteen tarttui myös muutama ihan normihintainen tuote.

Ensimmäisellään meikäläisen täysin sulattanut Duffy ei uutukaisen äänitteensä ensisinglellä oikein vakuuttanut. Aluksi siis. Mutta kun Well Well Well alkoi kuulua useammin, huomasin yhtäkkiä pitäväni kyseisestä raidasta. Samaten myös koko uusi albumi Endlessly oli ensipuraisulla järkytys: missä soljuvat soul-soundit edelliseltä levyltä? Missä pehmeys ja tyylikkyys? Tilalla iskeviä konein ryyditettyjä pop-ralleja, joiden voisi kuvitella soivan jossain pintaliitoklubilla.

No, ei muuta kuin hetken pureskelu ja levy uudestaan soittimeen hiukan myöhemmin. Ja kas kummaa: sieltähän se korva alkaa erotella melko nasevia kuvioita, eikä konemaisuuskaan enää häiritse niin pahasti. Kokonaisuus on toimiva ja pääosin jopa miellyttävä kuunnella. Jos muutamasta kappaleesta poistaisi konebiitit ja laulajatar itse ei paikoittain kuulostaisi pikkuoravalta, tämä saisi paremmat pisteet tältä yhden miehen raadilta. Nyt 8/10.

Toinen testattu loppuvuoden julkaisu oli CMX:n tuorein, Iäti. Radiosoitossa ainakin Radio Rockilla ollut sinkkulohkaisu Sateenkaaren pää on pitkin matkaa ollut mielestäni semmoinen perushyvä CMX-rallatus, arvosanana hyvä plus. Itse albumi on kokonaisuutena hyvinkin tasapaksu, varsinaisesti mikään kappale ei jää päähän toista paremmin. Periaatteessa voisi sanoa, että tasaisen varmaa suoritusta Yrjänältä ja kumppaneilta.

Se, mikä häiritsee (ja on häirinnyt orkesterin viimeisten kolmen-neljän levyn ajan) on se, että yhtyeen äänimaailma, soundi ja biisien tunnelma on alkanut toistaa itseään. Lyriikoista on vaikea sanoa, A.W. Yrjänän aivoituksista kun nyt ei ota pirukaan selvää. Toisaalta yhtyeen tekstit ovat aina olleet CMX:ssä se viehättävin osio. Ja täytyy sanoa, että CMX ei kuitenkaan ole niin omaan kuoppaansa jumittunut kuin Lappeenrannan ylpeys(?) eli Kotiteollisuus. Oli miten oli, tälle kivasti nimetylle Iäti-albumille tipahtaa pisteitä myös 8/10.

Kolmantena mainittakoon iki-ihanan blues-/jazz-tyttösen (tai vissiin nyt jo naisen), Katie Meluan House-niminen albumi. Tämä kolahti ja lujaa! Ei ihan pääse kolmen edeltäjänsä tasolle, mutta siihen on hyvä syy. Edelliset nojaavat hyvin vahvasti blues- ja jazz-soundeihin ja -melodioihin, kun taas uutuus hakee tyyliään enemmän pop-musiikin puolelta. Allekirjoittanut on kuitenkin vannoutunut blues-musiikin harrastaja, joten se puoli tipahtaa paremmin.

Ensimmäinen single The Flood on melko eeppinen teos, mutta vaati ainakin tältä raadilta muutaman kuuntelukerran kunnollisen mielikuvan muodostamiseksi. Loppupäätelmä oli, että toimii. Albumin rauhallisemman alun jälkeen 20- ja 30-lukujen soundeihin nojaava A Moment of Madness saa tunnelmallaan hymyn huulille ja myöhemmin vuoron saavat nopeampitempoiset raidat ovat mukavaa kuunneltavaa. Kokonaisuutena toimiva, ainoa miinus liiallinen popahtavuus. Pisteitä 9/10.

Joskus hamassa tulevaisuudessa on tarkoitus tuoda ilmi mielipiteet myös kahdesta kovan luokan "mies ja kitara" -parivaljakosta. Toisin sanoen Eric Claptonin uusimmasta nimeltään Clapton sekä Bruce Springsteenin The Promise -boksista, johon on koottu miehen julkaisematonta tuotantoa 70-luvun lopulta. Molemmat ovat vallan suuria suosikkejani ja kyseiset julkaisut olleet kuuntelussa tiukasti jo viime vuoden lopulta. Mielipiteet on siis muodostettu, mutta vielä pitäisi saada aikaiseksi työntää ne tänne kirjalliseen muotoon. Ehkä sekin tässä vielä lähitulevaisuudessa onnistuu.

Ai niin, huomasitteko: en edes valittanut mistään.

Pieni pyyntö

Arvoisat muusikot, artistit, laulaja/lauluntekijät, laulu- ja soitinyhtyeet, orkesterit ja muut vastaavat.

Olisiko liikaa pyydetty, että kaikilta teiltä, joiden musiikkia kuuntelen, ei aina julkaistaisi uutta albumia SAMAAN AIKAAN. Ymmärtänette, että tällaiselta keskituloiselta ihmiseltä loppuu sillä tavoin melko nopeasti pankkitilin sisältö kesken. Se ei ole kuulkaa pitemmän päälle mukavaa, ei ollenkaan.

Tälläkin hetkellä pöydälläni odottaa maksamista pino laskuja verkkokaupoissa tehdyistä levyostoksista, paikalliseen tavarataloon jäi taas iltapäivällä melkein satanen ja useita albumeja on tilauksessa. Lisäksi kuukauden sisällä ilmestyy jälleen yksi jos toinenkin hankintalistalle päätyvä tuotos. Ymmärrättehän, että nämä kaikki lohkaisevat kuukausipalkasta melko suuren prosentin.

En tue piratismia, omista Spotify-ohjelmaa tai osta verkkokaupoista pelkkiä mp3-tiedostoja. Siispä ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi jää käytännössä ostaa kaupasta konkreettinen levy. Näin teenkin - ihan siitä itsekkäästä syystä, että haluan saada jotain kouriintuntuvaa pelkän bittituotoksen sijaan. Sitä paitsi kansilehtisiä on välillä mukava lueskella ja vertailla uutuuksien "ilmettä" vanhempiin tuotoksiin.

Toisekseen on mukavampaa, että ainakin osa rahoistani menee musiikin tekijöille. Eihän levyn tekeminen kuitenkaan ihan ilmaista ole. Siispä pyydänkin mitä nöyrimmin, että ottaisitte esitykseni harkintaan ja alkaisitte julkaista musiikkianne vaikkapa jonkin vuoroluettelon mukaisesti. Annan tässä yhden esimerkin:

Artistit ja yhtyeet, joiden nimi osuu väliin A-G julkaisevat uutta musiikkia seuraavan kerran 2011, H-N 2012, O-U 2013 ja V-Ö 2014. Tällä tavoin rahankäyttöni saataisiin järjelliseksi ja valuuttaa saattaisi riittää johonkin muuhunkin. Olisin kovin kiitollinen, mikäli tämäntyyppistä suunnitelmaa voitaisiin alkaa toteuttaa käytännössä.

Ai, ei sitten.