Tätä se mun uneni tiesi...

Nyt se sitten tapahtui. Melkein jopa hävettää myöntää, mutta taidan olla rakastunut. Ihan yhtäkkiä se iski, täysin pyytämättä ja yllättäen. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa vielä kaikesta päätellen siltä, että "kohde" kulkee samoilla linjoilla tämän suhteen. Ainakin lähettää vahvasti sellaista signaalia.

Mutta... Tunnevammainen ääliö kun olen, en saa sanotuksi sitä ääneen. Ei sitten millään eikä mitenkään päin. Oikein tosissaan kyllä rassaa. Aina kun on avaamassa suutaan, että "nyt tai ei koskaan", se "ei koskaan" voittaa, joka kerta. Se pieni lause vain juuttuu kielelle ja pakokauhun tyyppinen tunne tulvii yli: mitä jos olenkin väärässä ja kaikki menee pieleen?

Turhauttavinta on se, että tiedän tasan varmasti saavani vastakaikua, kunhan vain saisin asian muotoiltua ymmärrettäväksi puheeksi. Kuitenkin ratkaisevalla hetkellä hiipii p*rseeseen se pelko, että oikeita sanoja ei löydy ja kuulostan ihan idiootilta. Toisin sanoen, että pilaan koko jutun möläyttämällä jotain täysin järjenvastaista ja loukkaavaa. On nääs ollut taipumusta semmoiseen.

Sitä paitsi edellisestä edes hiukan vakavampaan viittaavasta parisuhteesta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Todennäköisesti jäätyisin vallan pahasti, jos asia joskus jotenkin etenisi. En vain oikein osaa enää tätä juttua. Tai ollaan rehellisiä, en ole koskaan osannutkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että olen ihan liian "tavallinen", että kauniimman sukupuolen edustajat jaksaisivat kauankaan olla kiinnostuneita.

Taitaa yksinkertaisesti olla asia nyt niin, että parempi antaa olla ja pysytellä omissa oloissaan. Siten säästää ainakin toisen osapuolen pettymykseltä ja harmilta. Enkä puhu nyt itsestäni.

Olipa vuodatus... Kiitos ja anteeksi.

Sekavuutta

Alkaa olla hiukan häiriintynyt olo. Väsyttää, muttei nukuta. Tekisi mieli tehdä kaikenlaista, muttei kuitenkaan huvita aloittaa mitään. Kaikki tuntuu jotenkin selvältä, mutta missään ei silti ole mitään järkeä.

En ole viimeiseen pariin viikkoon tehnyt juuri muuta kuin töitä. 16 päivän aikana 14 työpäivää, lyhin niistä 12,5 tuntia. Juuri kuluneiden kahden vuorokauden saldo 37 tuntia töitä ja 1,5 unta. Vielä pitäisi kolme päivää vääntää. Tulevan perjantain piti olla vapaapäivä ("pitkä" viikonloppu...), mutta sepä peruttiinkin.

Muutenkaan ei ole juuri tullut nukuttua, kaikenlaiset pikkuasiat pyörivät päässä jatkuvalla syötöllä. Alkaa olla turhauttavaa, kun niitä lyhyitä hetkiä jotka voisi käyttää lepoon ei kykene käyttämään. Kaikkein turhauttavinta on kuitenkin se, että esimiehellä ei tunnu olevan minkäänlaisia tunnontuskia kasata jatkuvasti lisää tehtäviä, vaikka normaali virka-aika ei riitä nykyistenkään tekemiseen.

Siitä en nyt kuitenkaan ala sepustaa, se asia on käsitelty turhankin monta kertaa tässä blogissa. Mutta tämä jatkuva, pirullinen väsymys ja heikko olo alkaa käydä voimille. Vaikken erityisesti pitkistä vapaista välitäkään, olisin joskus kyllä vallan valmis pitämään pari kunnon vapaapäivää ilman, että joku vähintään soittaa töistä. Jo se helpottaisi, että saisi nukuttua univelat pois.

Tai ei tässä sinänsä mitään varsinaista "hätää" ole. Ainoa, mikä on alkanut huolestuttaa on tasainen painonlasku. Kuudessa kuukaudessa melkein 10 kiloa karissut. Vaan kun ei saa ruokaa menemään alas, vaikka kuinka olisi nälkä. Tulee vain entistä huonompi olo, kun yrittää syödä. Kädet ovat alkaneet täristä lakkaamatta ja silmissä sumenee välillä. Energian puutteestahan se johtuu, tiedän. Vaan kun ei saa itseään pakotettua syömään.

Eihän tämä välttämättä ole semmoinen asia, jota kannattaisi julkisesti huudella. Pyydänkin anteeksi kaikilta, jotka sattuivat edellä olevan lukemaan. Edelleen pitää muistaa, että maailmassa on ihmisiä, joilla menee huomattavasti huonommin. Ja pitää olla myös kiitollinen siitä, että ylipäätään on työpaikka. Siispä kiitos ja anteeksi.

Lieneekö Humphrey Bogartin sanoissa totuus?

En aio kirjoittaa tähän mitään ylimääräistä, seuraava puhukoon puolestaan:

Tällaista siis taas tällä kertaa. Nytpä tiedätte senkin, mistä olen nimen kaivanut tälle blogille.

Ah, auvoisaa arkea

Tällä kertaa aion kertoa teille, arvon kanssaihmiset, hiukan keskipalkkaisen ja -luokkaisen valtion virkamiehen toimenkuvasta. Lienee jo tuttu aihe, mutta siitä nyt sattuu irtoamaan asiaa enemmänkin. Eikä se kaikki aina ole negatiivista, vaikka sen kuvan ehkä annankin. Iso osa kuitenkin on, ainakin nykyisellä henkilöstösuunnittelulla ja tehtävien jakamisella.

Nyt ei saa käsittää väärin. Pidän työstäni ja sen luomista haasteista - jopa niin paljon, että vietän aikaani mieluummin työpaikalla kuin kotona, missä ei ole muuta tekemistä kuin miettiä työasioita. Ja sitä usein iltaisin teenkin. Mutta asiaan, nyt ei ollut tarkoitus kiusata ketään ankealla vapaa-ajalla.

Juttu menee näin: lähimpään työyhteisööni kuuluu parikymmentä henkilöä. Jokaiselle on olemassa oma tehtävänkuvaus, joka määrittää ko. henkilön toimenkuvaan kuuluvat työtehtävät. Käytännössä yhteisö jakautuu kuuteen osaan: johtohenkilöstö (2) ja viisi eri alojen osastoa, joista jokaiseen kuuluu osastonjohtaja ja pari-kolme "työrukkasta". Itse lukeudun kastiin osastonjohtajat.

Optimitilanne on se, että johtohenkilöstö johtaa ja suunnittelee tehtävät siten, että jokainen osasto saa tasapuolisesti kuormitusta. Osastonjohtajat taas vastaavat siitä, että oman osaston sisällä säilyy tasapaino eri toimijoiden työtehtävien välillä. Osaston "perusduunarit" taas toteuttavat osastolle käsketyt tehtävät johtajansa suunnitelman mukaisesti. Näin siis ihannetapauksessa.

Kuitenkin viime aikoina on ollut havaittavissa, että johto-osat eivät a) keskustele keskenään asioista, b) jaa tietoa tärkeistä projekteista kuin vasta viime tipassa ja c) pudottelevat hommia sille, joka ensimmäisenä sattuu vastaan tulemaan. Ja koska omien tehtävieni puitteissa joudun tiiviisti tekemään yhteistyötä johdon kanssa, se kyseinen vastaantulija olen useimmiten minä itse.

Lisäksi yhteisömme esimies vaihtui loppusyksystä. Edellinen jätti puolet keskeneräisistä töistään hoitamatta loppuun ja uusi ei ole ainakaan vielä ansainnut toimillaan minkäänlaista arvostusta. Vanhat jäärät halveksivat nuorempaa esimiestä ja jättävät vaivihkaa tekemättä käsketyt työt. Kun havaitaan viikko määräajan jälkeen, että mitään ei ole tehty, pirahtaa meikäläisen taskussa puhelin ja asiasta ei keskustella, vaan käsky käy: "Hoida ja ota vastaan haukut." Enkä edes paljon valehtele sanankäänteiden osalta.

Välillä sitä yrittää sanoa väliin, että paukut eivät riitä kaikkeen, virka-ajasta puhumattakaan. Arvatkaa auttaako? Oikein, ei auta. "Jonkun tää nyt täytyy kuitenkin hoitaa ja mä en ainakaan ole se, joka ottaa tästä p*skan niskaansa. Eli teet nyt vaan." Selvä, ja sitten tehdään. Seuraava kysymys: teenkö ylitöinä vai harmaana? "Nyt ollaan niin ahtaalla rahan kanssa, että ylitöitä ei sais tulla yhtään. Ja harmaat tunnit on ehdottomasti kiellettyjä. Eli virka-ajan pitäis riittää." VAAN KUN EI RIITÄ!

Ja keskustelu jatkuu: no, virka-aika nyt ei vaan riitä, eli teen siis ylitöinä tai en tee ollenkaan. Ja sitten kysymys: miten korvataan se, että viime työjaksossa (3 vkoa) jäi pitämättä kolme vapaapäivää ja kolme vuosilomapäivää, kun käskettiin töihin? (Norm. jakso 15 työpäivää ja 6 vapaata, pidin siis vapaita 21 vrk:n jaksossa 3) Vastaus: "Ei niitä mitenkään korvata. Ne lomat oli vuosilomasuunnittelussa hyväksytty ja siinä sovittu pidettäväksi, eli ne on pidetty. Ja vapaat oli merkitty työaikasuunnitteluun, eli nekin on kulutettu." Ai, no sepä kiva.

Kummaa on se, että esim. meikäläisen molemmat alaiset voivat kyllä olla lomalla ja tasoittelemassa kertyneitä ylitöitä. Kuten tälläkin hetkellä ja vielä kumpikin yhtä aikaa. Kysyin ohimennen ko. herroilta, miten se oli onnistunut. Vastaus kuului kummaltakin jokseenkin niin, että kuulemma hyvin voi olla pois, kyllä se X (minä) hoitaa omien töidensä ohessa pari muutakin juttua. Ja sitten taas tullaan puhelinlankoja pitkin silmille, kun yksi mies yrittää tehdä 1) omat, 2) alaistensa, 3) parin muunkin ihmisen työt siinä täysipainoisesti onnistumatta.

Toinen asia, mikä kismittää on se, että mihinkään ei oteta kantaa ja jos otetaankin, niin se on ympäripyöreää ja yleensä vielä väistetään lisäkysymykset pakenemalla paikalta jonkun "palaverin" takia. Sitten sulkeudutaan omaan konttoriin lukitun oven taakse toivoen, että asia jää unholaan. Sen jälkeen on helppo taas tulla antamaan palaute, kun asiaa ei tehty kuten herra isoherra oli mielessään kuvitellut.

Muutaman kerran olen yrittänyt näitä asioita tuoda yleisesti ilmi. Totesin kuitenkin ettei kannata, koska sain vastaukseksi halveksuvan katseen ja kysymyksen "Eikö sulla oikeesti ole mitään muuta tekemistä kuin valittaa pikkujutuista? Tänkin ajan olisit hyvin voinut käyttää töiden tekoon." Totta, niin olisin, mutta kun eivät kuulu ne työt toimenkuvaan. Avaudun siis täällä, missä olen kaiken kansan kuulumattomissa ja siten siis turvassa pään aukomiselta.

Lähetys päättyy. Kiitos.

Eläinasiaa, huomio koirattomat koirien ystävät!

Ohjelmoidaanko ihmisiin syntyessä joku idiotismia aiheuttava roskaohjelma? Vai puuttuuko suurimmalta osalta vain tyystin se kuuluisa pelisilmä? Vai onko kansa vain luonnostaan tyhmää? Tätä olen viime aikoina pohtinut tallustellessani koiran kanssa pitkin puistoja.

Ongelma on nimittäin se, että olen yrittänyt opettaa hurttaa kulkemaan hihnassa nätisti ja ymmärtämään, että kaikkia vastaantulijoita ei tarvitse käydä tervehtimässä eikä autoja jahdata. Itsellä ainakin on ollut tapana, että jos huomaan jonkun selvästi kouluttavan koiraansa, painelen vähin äänin ohi kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota. EN SIIS VÄKISIN TUNGE KOIRAN LUOKSE JA YRITÄ SILITTÄÄ SITÄ ILMAN LUPAA!!!

Anteeksi Caps Lock, mutta kun ärsyttää. Yritä nyt saada eläin olemaan rauhallinen ja jättämään ihmiset omaan arvoonsa, kun joka toisen ohikulkijan pitää päästä kimittämään sille ja villitsemään sitä. Ja auta armias kun komennat sitä rauhoittumaan: kyllä tulee mummokansalta niin paheksuvia katseita, että "kauheaa eläinrääkkäystä" ja "kaikille sitä lemmikkejä annetaankin". Eivät vaan tahdo ymmärtää, että yritän kitkeä pois hyppimistä ja riehumista hihnassa.

Vaan ei... Kun käsket koiran alas, vastaus kuuluu poikkeuksetta seuraavasti: "Kyllä minun päälle saa hyppiä, ei se mitään". Niin, SINUN päälle. Mutta entäs ne, jotka eivät siitä pidä? Tai kun koira käy kiinni lapasiin, vaikkakin leikkimielessä: "Ai, olisko ne kivat? No voit sä niitä vähän repiä!" VAAN KUN EI VOI! Ymmärtäkää, hyvät ihmiset, että OMISTAJAA harmittaa ostaa joka viikko uudet hanskat sen takia, että lemmikki ei opi ymmärtämään sitä, että repiminen on kiellettyä.

Mutta totta puhuakseni löytyy myös ihmisiä, jotka ovat nämä asiat sisäistäneet. Pääsääntöisesti tämä joukko koostuu muista koiranomistajista ja niistä, jotka eivät koirista pidä. On niitä, jotka kauempaa kyselevät kiinnostuneena koirasta, mutta eivät tule lähelle häiritsemään eläimen keskittymistä. Ja sitten niitä, jotka tiedostavat tilanteen, vaihtavat ymmärtävän katseen ja jatkavat matkaa. Eikä meikäläistä haittaa, jos koiran tervehtimiseen kysyy luvan ja pitää kiinni yhteisistä säännöistä hyppimisen ja repimisen suhteen.

Valitettavan usein, noin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tullaan kuitenkin edes isäntää tervehtimättä lepertelemään koiralle ja annetaan sen tehdä, mitä huvittaa. Ärsyttää.

Ihan vain kirjoittamisen ilosta

Reilu kuukausi näköjään vierähtänyt yhtäkkiä edellisestä päivityksestä... Onkohan sitä ihminen laiskistumassa? Väliäkö hällä, eihän tätä kukaan lue kuitenkaan.

No, joka tapauksessa... Kuten otsikosta ilmenee, tänään kirjoitetaan ihan vain silkasta tekstin tuottamisen riemusta. Mitään ihmeellistä tai mullistavaa ei ole tapahtunut, siispä ei ole ollut tarvetta tännekään asioista raportoida. Silti lokakuu on tuntunut järisyttävän pitkältä, jumalaton kiire on ollut olevinaan jatkuvasti. Siis töissä.

Kuten joskus aiemmin selostin, työtehtäväni vaihtui elo-syyskuun vaihteessa. Siitäpä tämä viimeisen kuukauden tai kahden kiireen tuntu on syntynytkin. Nähkääs, kun edelliseen tehtävääni ei varsinaisesti (työnantajan loistavaa henkilöstöpolitiikkaa noudattaen) ole valittu vielä seuraajaa. Ilmeisesti sellainen tulee vasta vuoden vaihteessa. Tästä johtuen olen uuden työn opettelun ohessa hoitanut myös vanhaa.

Luonnollisesti myöskään esimieheni ei ole saanut aikaiseksi päivittää tietojani ja toimenkuvaani henkilöstöosastolle, joten en myöskään ole päässyt nauttimaan tehtäväni mukaisesta palkasta. Laskeskelin tuossa, että parissa kuukaudessa on mennyt kivasti jo melkein neljäsataa paikallista valuuttaa sivu suun. Aina kun asiasta kysyy, vastaus on sama: "Nyt on hiukan kiirus, katsellaan syksymmällä" tai "Joo, pitää hoitaa se kuntoon". Ja mitään ei kuitenkaan tapahdu.

Ei silti, ihan mielelläänhän sitä tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen virka-aikana, ylitöitäkään kun ei kuulemma saa tulla yhtään. Vielä kun näistä töistä saa vain yhden palkan - sen pienemmän niistä kahdesta - niin kyllä hymyilyttää aina kun kello aamulla ilmoittaa, että olisi työmaalle lähdön aika. Ylitöistä muuten sen verran, että kun viimeksi kysyin lupaa jäädä hoitamaan keskeneräiset työt loppuun, tapahtui seuraavaa: armas pomoni kehtasi kysyä, miten en muka osaa järjestellä töitäni siten, että normaali virka-aika riittäisi niihin.

V-mittari oli hyvin lähellä nousta punaisen puolelle. Mies, joka on jyvittänyt allekirjoittaneelle KAHDEN IHMISEN TEHTÄVÄT, EIKÄ SAA OMIA TÖITÄÄN TEHTYÄ... Mies, joka tämän lisäksi vielä kuormittaa lisäksi muutamaa tiettyä ihmistä jatkuvasti vielä muillakin, ylimääräisillä "juoksevilla pikkuasioilla"... Mies, joka delegoi säännöllisesti omatkin työnsä muille ja poistuu pelipaikalta yleensä ainakin tuntia ennen virka-ajan päättymistä... Lähellä kävi, etten sanonut todella pahasti.

Mutta, koska taidan olla liian nöyrä työntekijä ja on helpompi ottaa vastaan se, mitä tulee, en sanonut mitään, punastelin vain. Pitäisi varmaan ottaa joskus itseään niskasta kiinni ja pitää puoliaan, ehkä jotain saattaisi muuttuakin. Vaan kun on vässykkä ja purkaa pahan olonsa verkossa "päiväkirjaan", jota kukaan ei lue. Kai se sitten on helpompaa näin, ei joudu konflikteihin "oikeiden" ihmisten kanssa.

Purkaus ohi.

Ei kulje

Tänään ei suju. Mikään. Eikä oikein sekään. Yritin herätä ihmisten ajoissa vapaapäivästä huolimatta, että saisin aamupäivällä siivottua. Ei onnistunut, venyttelin tyytyväisenä sängyssä, että onpas virkeä olo. Sitten huomasin kellon olevan yli yksitoista, en ollut herännyt kellonsoittoon. Että näin... Siinä meni se tehokas aamupäivä.

No, ajattelin, ei se mitään. Kulutetaan sitten iltapäivä imurin varressa. Keittelin rauhassa kahvit ja istahdin parvekkeelle muki kätösessä. Hetken mielijohteesta päätin napata pöydältä illalla kesken jääneen kirjan mukaan. Virhe. Kirja kului loppuun siinä istuskellessa ja yhtäkkiä kello olikin puoli kolme. Taputin itseäni päälaelle hyvästä suorituksesta niin, että siihen sattuu vieläkin.

Eipä kai siinä, nälkä alkoi olla jo, joten päätin alkaa ruoanlaittopuuhiin. Kaikki sujui oikein mukavasti syömisvaiheeseen asti. Silloin tajusin, että kana oli edelleen lähes raakaa sisältä. Hieno homma, totesin ja viisari alkoi siirtyä punaisen puolelle. Jostain kumman syystä se, että kanan kypsyttämistä voisi vielä jatkaa, juolahti mieleeni noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun olin viskannut sen roskiin. Onneksi ei ollut mitään helposti rikki menevää lähettyvillä sillä hetkellä.

Pari voileipää kurkusta alas ja muutama rauhallinen sisään-ulos-hengenveto. Pahin nälkä ja ärtymys oli taltutettu. Sitten soi puhelin ja sovin juoksulenkille lähdöstä parin tutun kanssa. Pururadalla kaikille tuli yhtä aikaa massiivinen aivopieru ja syke nousi heti lähdössä huimiin lukemiin. Luonnollinen seuraus tälle oli tietysti se, että parinkymmenen minuutin päästä puuskutimme kaikki ylämäen päällä naama punaisena ja kuoleman kielissä. Loppumatka meni hiljaisuudessa ja miltei kävelyvauhtia.

Melkein pelottaa, mitä ilta vielä tuo tullessaan. Tekisi mieli käydä ostamassa koppa keskiketterää ja kiskaista taju kankaalle. Huomenna voisi sitten soittaa töihin kulmakarvat kipeinä, naama valkoisena ja silmät punaisina, että "on vähän heikko olo, en taida tulla tänään". Enpä kuitenkaan taida, kalja olisi kuitenkin lämmintä ja pomo samaan aikaan kaupassa. Niin, että ei sitä selitystäkään uskottaisi. Sitä paitsi olen liian kiltti työntekijä huijatakseni sillä tavalla...

Anteeksi nyt, johonkin tämä piti purkaa. Todennäköisesti kone hajoaa, kun yritän julkaista tätä. Joku saattaisi jopa toivoa sitä.

Kaikkitietävä kakkosmies

On se kyllä hienoa tuo työnteko. Erityisen mahtavaksi sen tekee lähin alaiseni, joka on sitten vallan hurmaava ihminen. Lainkaan ei haittaa se, että kyseessä on ylimielinen, Etelä-Suomen kokoisella egolla varustettu besserwisser. Muiden ammattitaitoa on varaa arvostella, vaikka oma työpäivä kuluu lähes poikkeuksetta toimistossa kuminauhoilla leikkien tai tupakkapaikalla notkuen. Ylitöitäkin tuntuu viikoittain kertyvän tyhjäntoimittamisesta sillä tahdilla, että perjantaina on pakko jo puolilta päivin lähteä "tasoittelemaan tunnit".

Vankalla, jo parin kuukauden työkokemuksella on toki varaa tulla arvostelemaan esimiestäkin omassa työssään. Minä raukka kun olen ollut tässä virassa vasta kolme vuotta, alalla erilaisissa tehtävissä vajaat kuusi vuotta ja tätä varten jotain säälittäviä korkeakoulujakin käynyt. Niin, että eihän tässä nyt ole vielä kerinnyt minkäänlaista näkemystä asioista kerätä itselleen. Pari kertaa on tehnyt mieli toivottaa keltanokka melko pitkälle, kun ilmoille on päässyt joku älyvapaa ja täysin toteuttamiskelvoton idea, jolla "asiat saataisiin toimimaan tehokkaammin".

Parasta on, että tämä apina tietää kaikesta kaiken ja osaa tehdä joka ikisen asian paremmin kuin muut - nekin, jotka ovat tulleet firmaan joskus kultaisella 80-luvulla ja ehkä oppineet vuosien varrella kikan tai pari. Jos yrittää neuvoa jossain uudessa asiassa, vastaus on poikkeuksetta tyyliä "Kyllä mä tän hoidan!" loukkaantuneella äänensävyllä. Kyllähän se hoituu, lopputulos vain on yleensä jotain katastrofin ja maailmanlopun väliltä. Neuvoja ei oteta vastaan, ja jos niitä joskus harvoin satutaan kysymään, vastausta ei kuitenkaan kuunnella. Ja sitten valitetaan "isolle herralle", kun kukaan vanhemmista ei ikinä opasta työtehtävissä. Että näin.

Hienoa on myös katsoa, kuinka kyseinen herrasmies ei koskaan unohda jakaa pahoja puheita ja juoruja työkavereiden selän takana. Erityismaininnan ansaitsee se, että tämä tapahtuu useimmiten vielä silloin, kun puheenaiheena olevan henkilön omat alaiset ovat kuulemassa. Ja silloinkin on hyvä varmuuden vuoksi vielä korottaa hieman ääntä ja vilkuilla välillä vaivihkaa, että vieläkö em. henkilöt ovat kuulolla. Pari kertaa tämä tapa on käynyt allekirjoittaneen tunne-elämän päälle ja olen sanonut aika pahastikin. Mutta eipä siitä mitään perille mennyt.

On sentään hyvä, että kaikkitietävyyteen ja muihin edellä mainittuihin avuihin on vielä onnistuttu jollain konstilla liittämään Mount Everestin kokoluokan itsevarmuus ja ego. Ja anna olla, jos satut sanomaan poikkipuolisen sanan tai antamaan "rakentavaa kritiikkiä"; se on kova paikka. Jos miehen omasta mielestä hyvin suoritettu tehtävä on sivusta seuranneen mielestä ollut täydellinen kaaos ja sen sattuu sanomaan ääneen, seuraa hetken hiljaisuus ja sen jälkeen sydänjuuria myöten loukatun opastus siitä, kuinka hän kyllä osaa hommansa ja muiden on turha tulla häntä neuvomaan omassa työssään.

Palaute ja siitä oppiminen ovat muutenkin pahimman luokan kirosanoja. Tämän miehen mielestä ei ole syytä tulla osoittelemaan hänen tekemiään virheitä, eihän kenelläkään ole siihen mitään oikeutta. Palautteen tulisi aina olla positiivista, sillä hänen toiminnassaanhan ei - seuraa suora lainaus - "ole ikinä mitään huomautettavaa". Ei niin. Ainoastaan jatkuvasti. En ole nimittäin eläissäni tavannut ketään toista yhtä epäpätevää, joka olisi omasta mielestään täydellisyyden ruumillistuma. Toisaalta se kyllä tuntuu oikeuttavan sen, että poikanen voi arvostella ja nälviä kaikkia muita. On oikeastaan pienen kokoluokan ihme, ettei joku ole jo sanonut todella pahasti. Rystyspusun kera.

Luojan kiitos työnkuvani muuttuu syksyllä ja pääsen seuraavaan tehtävään. Sitten ei enää tarvitse sietää tätä sekoilua ja järjettömyyttä. Pääsen toimimaan järkimiesten pariin. Ihmisten, jotka oikeasti jopa kuuntelevat ohjeet ja tekevät asiat halutulla tavalla, ei sähläten oman päänsä mukaan. Ihmisten, jotka uskaltavat ongelmatilanteessa kysyä neuvoa ja ovat kehittyneet huimasti, vaikka eivät kovin paljon em. henkilöä kauemmin ole olleet talossa. Voin valehtelematta sanoa, että suoritan "loikkauksen" lähestulkoon henkilökohtaisesta helvetistä maan pinnalle. Taivaaseen asti en uskalla luvata pääseväni. Joka tapauksessa: onnea seuraajalleni. Sitä tarvitaan.

Odotan innolla seuraavaa työporukan saunailtaa. Siitä voi kehittyä melko viihdyttävä tilaisuus.

Käytöksen kultainen kirja ja muita unohdettuja kertomuksia

Otsikko kertoo melko pitkälti kaiken. Useinkin yllättää itsensä ihmettelemästä, mitä ihmiset nykyään opettavat lapsilleen. Keskenkasvuisilla räkänokilla ja alipukeutuneilla pikkutytöillä tuntuu nykyään olevan täysi oikeus häiritä kanssaihmisiä hävyttömällä huutelulla ja ylimielisellä käytöksellä. Ylenpalttinen kiroilu vaikuttaa enemmän säännöltä kuin poikkeukselta. Vastaantulijoiden väistäminen kadulla on tuntematon käsite, kaljakassit kilisten täytetään oikein isolla laumalla tie koko leveydeltä niin, että onneton kanssaihminen joutuu joko pujottelemaan läpi tai väistämään ajoradalle. Ja vanhuksia ei kunnioiteta vahingossakaan edes avaamalla ovea.

Ja annapa olla, jos erehdyt huomauttamaan häiritsevästä käytöksestä tai kehotat tarkistamaan käytöstavat. Vittusaatanaa ja kusipäätä saat suun täydeltä. Huomauttaja itse on homo ja persehuora, sillä "kyllä nuorillakin on oikeus hengata kaupungilla" ja "taas nuorisoa syrjitään, missään ei koskaan saa olla rauhassa". Kyllä, teineilläkin on oikeus liikkua siellä missä muutkin, mutta eikö siinä tapauksessa voisi yleisen viihtyvyyden takia vähän hillitä käytöstään? Siitä hyötyisivät kaikki: nuorille ei enää huomauteltaisi asiasta ja muiden ei tarvitsisi kuunnella joka toisena sanana vittua tai jotain variaatiota siitä.

En pidä itseänikään "vanhana"; lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, mutta varmaankin menen vielä ihmisluokkaan "nuoret". Onko vajaassa kymmenessä vuodessa kasvatus muuttunut huomaamatta? Onko tapakasvatus unohtunut täysin? Ilmeisesti kouluissakaan ei saada edes pikkulapsia kuriin, koska vähän väliä saa lukea lehdestä, kuinka joku opettaja passitettiin hermolomalle oppilaiden harjoittaman systemaattisen ope-paran kiusaamisen takia. Ovatko vanhemmat niin saamattomia, etteivät saa lapsiaan opetettua tavoille? Vai eikö heitä vain kiinnosta? "Ei sille voi sanoa pahasti, se on niin herkkä, se sulkeutuu ihan täysin." Niin vissiin...

Kyllä minä ainakin muistan, että kotona ei kiroilua kuunneltu, isää toteltiin ja opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Ei tässä mitään täydellisiä herrasmiehiä olla, mutta silti... Tämän "kusipään" ei tarvitse toitottaa olemassaoloaan tuntemattomien seurassa värittämällä puhetta sukuelimillä tai esiintymällä korostetun äänekkäästi. Jos satun kohdalle kun vanhempi herras- tai rouvashenkilö on tulossa ovesta, avaan sen ja pidän auki. Ei vaadi suurta ponnistusta. Vanhuksia olen tottunut teitittelemään pienestä pitäen ja kaupan tädillekin voi välillä hymyillä ja kiittää vaihtorahoista. Se saattaa jopa piristää vähän työpäivän keskellä. Uskokaa pois, tiedän kokemuksesta.

Toinen juttu: naispuoliset henkilöt. Välillä alkaa vanne kiristää otsalohkoa, kun 15-vuotias mahtisonni kehuskelee edellisviikonlopun "muijallaan" tai "hoidollaan" tai "eukollaan" tai "akallaan" tai "rotkollaan". Nyt hei v***u oikeesti: vaikka te pelimiehet ette ihan heti ehkä uskokaan, nainenkin on ihminen. Ei käyttötavara. Allekirjoittaneelle on nuijittu takaraivoon sellaisia pikkujuttuja kuin, että naisille esim. pidetään ovea auki eikä rynnitä itse ensin. Toisekseen naiselle voi vaikka jopa - niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin - ojentaa ravintolassa tuolin ennen kuin istuutuu itse. Tai jopa (härregud!) tarjota istumapaikkaa. Ja ravintolalaskun saa, uskokaa tai älkää, maksettua jopa yhdellä kortilla. Miehen. Viedä jopa välillä kukkia!

En sitten tiedä, ehkä nämä edellämainitut eivät enää ole hyväksyttäviä toimintamalleja. Välillä tosiaan tuntuu siltä. Joskus - ihan vain joskus - saa vaikutelman, että nykynaisen mielestä miehen pitää olla epäkohtelias, halventava ja muutenkin öykkärimäinen. Allekirjoittaneelle se ei vain tahdo mennä jakeluun. Ei ole tietenkään suositeltavaa lähteä kaikkeen asenteella "Kyllä, kulta", mutta hei: eivätkös naiset tykkää pienestä hemmottelusta ja herrasmiesmäisyydestä aika-ajoin. Minä ainakin tykkäisin, jos olisin nainen. Mutta kai sitä täytyy itsekin sitten ruveta viljelemään huoritteluja mummeleille ja räkimään pappoja rinnuksille, että onnistuisi elämässä ja näyttäisi hyvältä Tikkurilalla tai Panulla pakkeloitujen teinityttöjen silmissä.

Niin, että haistapa sinäkin v***u.

Hajatelmia yksittäisen ihmisen typeryydestä

Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun seisoo kadulla, joka on täynnä ihmisiä ja silti on yhtä yksin kuin jos katu olisi tyhjä? Siltä tuntuu juuri nyt. Olen ihan kuten kuka tahansa: liikun päivittäin paikoissa, joissa on kymmeniä, jopa satoja ihmisiä. Osa tuttuja, osa puolituttuja, osa tuntemattomia. Ja silti tuntuu ihan siltä, että jotain olennaista puuttuu.

Käyn töissä. Sama vajaan parinkymmenen hengen porukka päivästä toiseen. Kaikkien kanssa tulee toimeen. Sen lisäksi on vielä pari sataa samalla, muutaman rakennuksen alueella työskentelevää puolituttua, joista osan tapaa päivittäin, muita harvemmin. Päivä kuluu töitä tehdessä, kahvia juodessa ja huulta heittäessä. Sitä tuntee ajoittain jopa kuuluvansa tähän porukkaan.

Illalla sitä käy lenkillä parin kaverin kanssa. Tunti pururadalla, nopea pulahdus pienessä lammessa tutun lenkkipolun loppupäässä, hetki makoilua aurinkoisella rantapenkalla ja sitten jokainen lähtee kohti kotia ja valmistautumaan seuraavaan työpäivään. Mieliala on koholla, kotona odottaa viilentävä suihku ja hetki istuskelua parvekkeella lämpimässä kesäillassa.

Viikonloppuna saattaa löytää itsensä joltain viihtyisältä terassilta nauttimassa pehmeän makuisesta oluesta ja hyvästä seurasta. Jos luet edellisen tekstin, voit huomata, että tätä ei tosiaan käy usein. Välillä on kuitenkin ihan mukavaa vaihtaa hetkeksi vapaammalle ja käydä yhdellä tai kahdella tuopillisella. Toisinaan se saa rentoutumaan raskaan viikon jälkeen. Myönnettäköön kuitenkin, että useimmiten se lähinnä masentaa.

Jaa, että miksi? No, tästä päästäänkiin itse asiaan. Siihen, että jotain puuttuu. Siihen riittämättömyyden tunteeseen, joka nousee pintaan katsellessa ympärillä olevia tuttavia. Siihen ahdistukseen ja turhautumiseen, kun tajuaa, ettei kelpaa. Siihen säälimättömään itseinhoon ja epävarmuuteen, jonka takia ei uskalla tarttua pienimpäänkään tilaisuuteen. Siihen, että uskoo - tai tietää - yrityksen olevan ensimmäinen askel tiellä epäonnistumiseen.

Kun avaa kotioven työpäivän jälkeen ja vastaan tulee vain auringon lämmittämän eteisen kostea, nihkeä henkäys. Kun ainoa ääni, jonka kuulee on yksinäisen avainnipun kolahtaminen hyllykön tyhjään lokeroon. Kun juoksun tuoma euforinen hyvä olo poistuu, ja jäljelle jää huoneenlämpöinen viskilasi parvekkeen pöydällä sekä sormien välistä nouseva pikkusikarin katkeransuloinen tuoksu hämärtyvässä illassa. Kun ystävät lähtevät lauantai-iltana koteihinsa kainalossaan oma Se Oikeansa.

Siinä se, lyhyesti. Lainatakseni erästä tunnettua iskelmälaulajaa: "Aina yksin, aina sydän syrjällään". Se ahdistaa. Sitä yrittää ajatella, että kyllä tämä tästä, kyllä joku vielä löytyy. Mutta sitten kun löytyy, typerä ihminen vetäytyy kuoreensa eikä uskalla tehdä mitään. Ihan vain siksi, ettei se toimisi kuitenkaan. Kuulostaa teinien angstilta, tiedän. Mutta nyt on kyseessä miltei kolmikymppinen ihmisraunio. Näyttää terveeltä, mutta on tyhjä sisältä.

Ja mitä tästä kaikesta seuraa?

Ahdistus. Tyhjyys. Itseinho. Ei itsesääliä, vaan rehellistä itseinhoa. Se sama typerä ihminen kietoo itsensä ilta illan jälkeen melankoliseen jazziin ja bluesiin, antaa surumielisten sävelkuvioiden tulvia korviin ja kaivautuu syvemmälle henkiseen poteroonsa. Miettii yömyöhään ratkaisua asiaan ja huomaa herätyskellon soidessa, ettei ole nukkunut lainkaan. Tästä alkaa kierre, uneton yö toisensa perään. Ei huvita syödä. Ainoa, mikä turruttaa on työ, joten siihen uppoutuu täydestä sydämestään. Ja illalla valvotaan taas.

Tiedätkö mitä? Ihan sama. Luovutan.

Sellaista se on

Niin on. Elämä kulkee eteenpäin, mikään ei muutu, mitään yllättävää ei tapahdu. Huominen on samanlainen kuin tämä päivä, joka oli uusinta eilisestä. Vaan mitäpä siitä, vai mitä? Arjen pikku rutiinit ovat turvallisia; on helppo olla, kun tietää tarkalleen, miten homma toimii.

Kello soi vähän ennen kuutta. Kahvi valumaan ja suihkuun. Pikkukaupungin seitinohuen paikallislehden ehtii näppärästi selailla parvekkeella ennen töihin lähtöä. Kuulokkeet korville ja polkupyörä ulos varastosta; 20 minuutin työmatka läpi aamu-unisen kotikaupungin herättää sopivasti ennen työpäivää.

Ja sitten se jo alkaakin: työvaatteet pukukaapista ja toimiston ovi auki. Pikainen sähköpostin tarkastus, jonka jälkeen ensimmäiset alaiset ovatkin jo raapimassa toimiston ovea ja vaatimassa ohjeita päivän toiminnasta, vaikka asiat on edellisenä päivänä jo käyty läpi. Ei se mitään, kerrataan.

Nyt vuorossa on väkivaltaisella, kurkkua polttavalla nopeudella ryystetty kahvikupillinen, jonka jälkeen voikin siirtyä seurailemaan edellämainittujen alaisten toimintaa hierarkian alimman portaan keskuudessa. Kuten tavallista - vaikka päivän piti olla läpihuutojuttu - touhu vaikuttaa epätoivoiselta rimpuilulta, eikä mistään tule mitään.

Tässä vaiheessa mielen valtaa turhautuminen ja esiin kaivetaan kuvitteellinen käsipeili: olenko MINÄ huono motivoimaan ihmisiä hyviin suorituksiin, vai eikä tuosta mullilaumasta vain yksinkertaisesti ole mihinkään? Nyt on aika tehdä ratkaisuja. Mennäkö puuttumaan asiaan, vai poistuako vaivihkaa takavasemmalle ja kahvioon hukuttamaan itsensä kofeiinipitoiseen tervaan?

Onneksi parin tunnin päästä saapuu pelastava lounastauko. Nyt on aika koota itseluottamuksen ja positiivisen ajattelun rippeet ja yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Mauttoman ja ylihintaisen linjastolounaan jälkeen maailma näyttää taas hetken paremmalta paikalta, mutta totuus iskee vääjäämättä päin kasvoja iltapäivän koittaessa.

Onneksi koko sakki on loppupäivän jonkun muun onnettoman kanssaeläjän riesana jollain turhanpäiväisellä luennolla tai oppitunnilla, josta kenellekään ei jää muuta kuin paha maku suuhun. Iltapäivän päätteeksi käydään läpi seuraavan päivän tehtävät - jotka tietysti taas kerrataan aamulla - ja sitten voikin turtana sulloa työvaatetuksen taas pukukaappiin yöksi.

Pyöräily kotiin nostattaa ehkä hieman mielialaa; lähikaupassa mukava kassaneiti ehkä suo jopa hymyntapaisen, jos oikein lykästää. Kotona odottaa tuttu hiljaisuus. Toisaalta se on rauhoittavaa, toisaalta olisi joskus ihan kiva, jos siellä vaikka olisi joku, jota halata kotiin tullessa. No, samapa tuo.

Pikainen ruoanlaitto ja ruokailu, jonka jälkeen ehkä hieman turhanpäiväisiä iltapäiväohjelmia tai kanavasurffailua. Kahvia ei uskalla keittää, päivän aikana nautitut 10 kupillista alkavat muutenkin muistuttaa itsestään. Kun ruoka on sopivasti laskeutunut, onkin aika pukea lenkkivaatteet ylle ja painua pururadalle.

Juokseminen tyhjentää mielen kuluneesta päivästä ja väsyttää sopivasti. Pikainen suihku, ehkä lisää turhanpäiväistä TV-soopaa, iltauutiset ja yhtäkkiä onkin aika hiipiä makuuhuoneen puolelle. Välillä nukkumatti saapuu helposti, useimmiten ei. Silloin voi turvautua vaikka hyvään kirjallisuuteen. Jossain vaiheessa tajuttomuus pelastaa, kunnes herätyskello pärähtää ja oravanpyörä pyörähtää.

Niin että kyllä harmaan arjen rutiinit ovat sitten hieno keksintö.