Mikään ei voita hyvää kirjaa. Niin se vain on. Siinä on jotain uskomattoman rauhoittavaa, kun saa syventyä hyvin kirjoitettuun tarinaan ja sysätä ympäröivän maailman sivuun. Istua auringonpaisteessa parvekkeella tai rauhallisessa puistossa. Tähän kun lisätään vielä mukavasti soljuvat, rauhalliset jazz- tai blues-sävelet, on tunnelma lähes täydellinen.
Kuulen useinkin moitteita siitä, etten vietä aikaa kapakoissa heiluen muiden kanssa, vaan vetäydyn mieluummin omiin oloihini lukemaan. Mitä sitten? Se on henkireikä, hetken irtaantuminen kaikesta hälinästä ja kiireestä. Ei sitä jaksa koko ajan selitellä, niin se vain on. Valitettavan moni tuttavani pitää kirjoja ja lukemista ajan tuhlaamisena. Ehkä niin, mutta omaa aikaanipa tuhlaan.
Välillä tulee luettua melkoista soopaa, jota totuuden nimissä voidaan pitääkin ajanhukkana, mutta silloin tällöin käsiin osuu todellisia helmiä. Joku voisi pitää osaa niistä jopa kliseinä, koska ne ovat niin tunnettuja ja joidenkin mielestä yliarvostettuja. Esimerkkeinä vaikkapa Sieppari ruispellossa, Ruusun nimi, Kuolleet sielut tai Saatana saapuu Moskovaan. Toisaalta en jaksa ymmärtää sitä hehkutusta, jonka vaikkapa Da Vinci -koodi aiheutti ilmestyessään. Jos minulta kysytään, se opus on yhtä tyhjän kanssa.
Jopa osittain omaksi hämmästyksekseni pidin hyvinkin paljon ruotsalaisen Jens Lapiduksen Stockholm noir -trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta ja odotan kolmatta innolla. En tavallisesti perusta länsinaapurissa kirjoitetuista jännäreistä, mutta nämä kaksi teosta antoivat luultavasti melko todenmukaisen kuvan "Tukholman alamaailmasta", kuten esittelyteksteissä hehkutetaan. Sanotaanko vaikka, että kirjat olivat (kliseisesti ilmaistuna) elämänmakuisia.
Suosittelen vahvasti lukemaan myös pari kirjaa, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Ensimmäisenä näistä espanjalaisen Ildefonso Falconesin läpimurto parin vuoden takaa, Meren katedraali. Luin sen yli 600 sivua kahdella istumalla. Kertomus 1300-luvulla maaorjuudesta hetkellisiin menestyksiin ja vapauteen kulkevan pojan/miehen elämästä on vaikuttavasti kerrottu, kerta kaikkiaan. Koko tarinan keskustana ja monien tekojen innoittajana toimii Santa Maria del Marin kirkko, johon päähenkilöllä on henkilökohtaiset siteet. Kehotan tutustumaan.
Toinen mainitsemisen arvoinen on australialaisen Markus Zusakin uusin tuotos, Kirjavaras. Juoni kuulostaa halvalta roskaromaanilta, mutta kirja on todellisuudessa varsin puhutteleva. Kirja kertoo tarinan 2. maailmansodan Saksasta, Münchenin kaupungin varattomassa osassa asuvasta tytöstä. Koruttoman elämän, köyhyyden ja puutteen vastapainona toimii rakastava kasvatti-isä, ystävyys naapurin pojan kanssa ja kirjat, joita tyttö alkaa varastella. Kertojana toimii surumielinen Kuolema, joka antaa itsestään varsin sympaattisen ja inhimillisen vaikutelman. Tämä teos kosketti. Ihan "aikuisten oikeasti".
Meni mainostamiseksi, valitan. Mutta, palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni: "lukeminen kannattaa aina". Ja jos minulta kysytään - tosin harvemmin kysytään - niin tuokin kliseinen ja kulunut lausahdus osuu täysin asian ytimeen. En halua hurskastella, mutta totuus on, että monta kertaa ihmisen kanssa keskustellessaan huomaa, kuuluuko tämän harrastuksiin kirjojen selailu vai onko aikaa vietetty mieluummin tuijottelemalla suomalaisen näyttelytaiteen helmeä, Salattuja elämiä.
Eikä nyt saa ymmärtää väärin. En yritä luoda itsestäni kuvaa älyllisenä yli-ihmisenä tai snobbailla ylivertaisella yleissivistyksellä. Haluan vain esittää väitteen, että lukeminen sekä kasvattaa sanavarastoa että parantaa nimenomaan yleissivistystä. Harmittavan moni vain ymmärtää minut täysin väärin, kun en tiedä, kuka putosi viimeksi Big Brotherista, mutta jaksan ihastella viimeksi lukemaani teosta. Sitä "täysin tyhjänpäiväistä tiiliskiveä", joka "maksoi varmaan liikaa ja pölyttyy nyt hyllyssä".
Pitäkööt tunkkinsa. Minä luen.
