Pari asiaa näin pitkästä aikaa

Hups, oho. Onkin aikaa vierähtänyt edellisestä julkaisusta. Pyydän anteeksi, vaikka ei se varmaankaan ole ketään haitannut. On ollut viime aikoina hiukan kiirus erinäisten juttujen takia, joten en ole ehtinyt paljon koneella istumaan saati päivittelemään blogia ja maailman tapahtumia. Varsinaisesti nytkään ei mitään uutta auringon alla ole tapahtunut, mutta ajattelinpa jotain höpistä lämpimikseni. Kun nyt sattui osumaan seesteisempi hetki tähän päivään ja kaikkea.

Mutta niin... Syksy oli ja meni, jopa vähän vaivihkaa niin sanoakseni. Olikin melko kuiva syyskausi, onneksi. Ja sitten tulikin jo lumi, ihan huomaamatta. Vaan on kyllä mukavaa, kun on pieni pakkanen sen sijaan, että joutuisi vaeltamaan lenkilläkin kengät märkänä ja kurapuku päällä. Illatkin ovat paljon valoisampia, kun on valkoinen maa.

Valitettavasti talvikauteen liittyy pari vuosittain toistuvaa perinnettä, jotka eivät varsinaisesti ole minun mieleeni. Ensimmäinen niistä on lehtien otsikointi tyyliin "Talvi yllätti autoilijat". No kas v*tun kummaa, taasko tuli talvella liukasta?! On se kyllä jännä juttu. Miten se onkin suomalaisille aina niin suuri yllätys? Järkytys on niin valtava, että autokaan ei pysy tiellä. Tai sitten otetaan niin varman päälle, että ajellaan reilua alinopeutta, mikä tietysti yllyttää vauhtihirmut ohittelemaan - ja taas kävi vahinko. Suomen kansa: ymmärtäkää, että liukkaus tulee joka talvi ja opetelkaa suhteuttamaan ajonopeutenne siihen. Kiitos.

Toinen asia on iki-ihana myllerryksen aika, jota myös jouluksi kutsutaan. Taisin kirjoittaa aiheesta jo viime vuonna, mutta what the hell... antaa mennä uudemman kerran. Hössötys ja häsääminen alkoi taas jo pitkälti lokakuun puolella: kauppoihin ilmestyivät "joulutorit" ja kiiltävät punaiset koristeet. Joululauluja alettiin onneksi nyt soittaa vasta marraskuun puolella. Postilaatikko on päivä päivältä täydempi, kun joulumainokset ja "osta, osta"-lehtiset muuttuvat paksummiksi ja paksummiksi hulppeista tarjouksista. Ei auta edes "EI MAINOKSIA"-tarra, postinkantaja kun tuntuu olevan joko tyhmä tai sokea. Onneksi saa olla osan joulusta töissä, niin ei tarvitse ajaa kymmeniä kilometrejä sukuloimaan ja olemaan kivalla joulumielellä.

Summa summarum: 1) en ymmärrä suomalaisten autoilukulttuuria ja 2) vihaan joulua (ja eritoten sitä edeltävää aikaa). Kiitos ja anteeksi.

...ja sekin synkkä ja ikävä

Vielä yksi päivä ja vuoden synkin aika alkaa olla jälleen selätetty. Seuraavaksi voidaankin katseet kääntää seuraavaan vuoteen, mihin liittyy taas yksi tekosyy koota yhteen niin kutsutut ystävät ja muut hyvänpäivän tutut ratkiriemukkaaseen illanviettoon. Tarkoitan tietenkin uuden vuoden vastaanottajaisia vuoden viimeisenä päivänä.

Haloo: mitä järkeä on juhlia sitä, että taas lähdetään rimpuilemaan yhden kalenterijakson läpi? Pikkupierussa vannotaan pyhästi, että ensi vuonna lopetetaan tupakointi ja vähennetään alkoholin kulutusta samalla, kun oikeassa kädessä keikkuu kuohuviinilasi ja vasemmalla työnnetään suuhun uutta Marlboroa juuri sammutetun tilalle.

Mikään ei kuitenkaan muutu. Eipäs, vaan muuttuu sittenkin: muutama numero muuttuu suuremmaksi. Vuosiluku nousee pykälän, bensan hinta pari pykälää ja pankkilainojen korot tasaisen tappavasti koko vuoden läpi. Muuten kaikki pysyy ennallaan, mitä nyt maailmassa on taas muutama silmäpuoli ja sokea lisää kun taas piti mennä sohlaamaan ilotulitteiden kanssa.

Kauppiaat kyllä hierovat karvaisia käsiään yhteen tyytyväisyyttä hykerrellen, kun jouluna hyvin ylensyöneet suomalaiset vaeltavat kinkkukrapulassaan marketteihin hakemaan sitä iänikuista nakkipakettia ja perunasalaattivuorta. Niiden voimalla onkin eri mukavaa toivottaa mennyt vuosi huitsin nevadaan ja vastaavasti ottaa uusi vastaan.

S-marketin kassalta jatketaan sujuvasti Alkon puolelle tyhjentämään varastot halvasta kuohuviinistä, jota sitten irvistellen litkitään pakon edessä paukkupakkasessa jonkun torin laidassa roomalainen kynttilä kainalossa. Tässä vaiheessa noin puolella paikalle vaivautuneista onkin jo silmä mustana a) skumppapullon korkin b) kaverin nyrkin c) raketin iskeydyttyä kivuliaasti juhlijan kasvoihin. Ai että, kyllä onkin kivaa.

Välipäivät kulutetaan jälleen kerran sujuvasti tavaratalojen palautus- ja vaihtorumbassa, kun mummon ostamat kalsarit olivatkin liian pienet tai poika saikin väärän muoviukon. Itkuhan siitä tuli jouluaattona, mutta sehän kuuluu vain asiaan. Eikä hätä ole tämän näköinen, onneksi kuitit tuli säilytettyä. Eihän kakara tajunnut parkumiseltaan edes avata lelun pakettia, joten sekin on vielä vaihtokelpoista tavaraa.

Mutta asiassa on ihan oikeasti hyväkin puoli: alennusmyynnit. Vaate- ja kirjakauppojen alelaarit pursuavat usein tuotteita, jotka eivät joululahjoiksi kelvanneet, mutta meikäläinen hyödyntää sitä surutta. Kirjahyllyyn löytyy kivasti täytettä ja vaatekomero saa pari uutta alennuspaitaa sekä useita sukkia (kolme paria kahden hinnalla).

Vuodenvaihteen kökötän kuitenkin visusti neljän seinän sisällä. Ei innosta kohdata kadulla tuiki tuntemattomia, hoipertelevia teinejä, jotka sopertaen toivottavat hyvää uutta vuotta kaikille vastaantulijoille.

Puuhastelua

Nyt ei ahdista. Nyt jopa hymyilyttää. Ihan oikeasti. Asia on nimittäin niin, että yleensä tähän vuodenaikaan allekirjoittaneelle alkaa muodostua voimakkaita stressireaktioita. Syy niihin on selvä: se on lähestyvä joulu, tosin ei siinä mielessä kuin varmaan kuvittelit. Se ei johdu järjestelykiireestä, lahjapaineista, valtavista määristä ruoanlaittoa tai asunnon kiillottamisesta hiki otsalla.

Ei, se johtuu muiden ihmisten kiireestä ja hermoilusta. Nähkääs, en harrasta lahjojen ostoa, joten en joudu miettimään, että "onkohan tämä nyt hyvä" tai "mitähän se Juuso-Matilda tykkää tästä". Kotiini en kutsu ketään "rauhoittumaan" jouluksi, joten siivouksesta tai muista järjestelyistä en ota paineita. Ruokaakaan ei samasta syystä tarvitse laittaa kymmenelle tuhannelle sukulaiselle ja kylänmiehelle.

Joulu on perinteisesti meikäläiselle se aika vuodesta, kun voi hyvällä omallatunnolla sulkea puhelimen ja avata ensimmäisen niistä pyhiksi varatuista kirjoista. Ei tarvitse vastailla kaikenmoisiin "hyvän" joulun toivotuksiin tekopirteillä, muka-hauskoilla ja nokkelilla-pokkelilla tekstiviesteillä, kunhan malttaa pitää matkaviestimensä sulki-tilassa. Jos se Maire-täti tai vastaava puolituttu siitä suuttuu, tehköön niin. Ei vaikuta meikäläisen arkeen.

Mutta se rauhoittumisen juhlaa edeltävä rauhattomuus. Se on myrkkyä. Marketin pihasta ei löydä kirveelläkään parkkipaikkaa. Kassalle saa jauhelihapakettinsa kanssa jonottaa Kiinasta asti. Kanssaolennot huokailevat kärsimättöminä ostoskärryt turvoksissa minä-pissaan-syliin-nukkeja, hermojaraastavilla ääniefekteillä varustettuja action-leluja, kolmenkymmenen kilon pakastekinkkuja (joista puolet jää syömättä) ja punaisia tonttutilpehöörikoristeita. Kaikilla on kuuma ja kiire, kun pitäisi vielä perunalaatikkokin laittaa.

Koko komeuden kruunaavat joka ikisessä kioskissa ja kyläkaupassa iloisesti kajahtelevat, loppuunkalutut joulurenkutukset, joiden sulosävelten tahtiin murenevat riekaleisten hermojen viimeisetkin rippeet. Niiltä ei saa rauhaa missään - ja mikä parasta, monet tavaratalot ja kaupat ovat keksineet mainion idean asentaa kaiuttimet myös ulkotiloihin, jotta ohikulkijoiltakaan ei mene ohi tilaisuus muodostaa itselleen vuosistressiä. Ja tottahan sen Joulumaan huudattaminen pitää tätä nykyä aloittaa jo juhannuksena tai viimeistään koulujen alkamisen aikaan.

Kotona sitten kaivetaan mapista pölyttynyt osoitekirja ja aletaan pohtia, kenelle laitetaan hassunhauska pukkikortti, kuka taas saa kauniin lumisen metsämaiseman ja mahtaisiko serkkutyttö tykätä enemmän enkelistä vai joulukuusen kuvasta. Ensin muistellaan kuitenkin, keneltä ei saatu viime vuonna korttia, sille ei ainakaan tarvitse sitten laittaa. Sitä saa mitä tilaa, hahhah. Vieressä Timo-Tapio repii hihasta ja huutaa pää punaisena, kun pikkusisko on avannut joulukalenterista kaikki luukut ja syönyt suklaat. Ja ei muuta kuin kortit nippuun ja takaisin kauppaan hakemaan uutta, järkyttävän hintaista Toy Story -suklaakalenteria - jo neljättä laatuaan.

Työpaikalta livistetään etuajassa, jotta ehdittäisiin varmasti ajoissa lihatiskille jonottamaan kolmeksi tunniksi niitä kinkkuja, jotka myydään loppuun nenän edestä. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan niitä muissa kaupoissa. Tekemättä jääneet työt painavat mieltä, mutta ehtiihän sitä sitten välipäivinä samalla, kun ravaa hankkimassa lapsille raketteja ja aikuisille halpaa kuohuviiniä. Ai niin, siitä tulikin mieleen, että Alkossa pitää käydä samalla hakemassa jouluoluet ja -viinit ruokapöytään. Ja sitä hyvää glögiä pitää olla. Muuten pappa suuttuu ja joulu on pilalla koko perheeltä.

Hyvät ihmiset: tehkää kuten minä teen tänä jouluna. Pitäkää pari viikkoa lomaa juuri ennen pyhiä. Nyt voin käydä kaupassa ennen iltapäivän ruuhkia eikä tarvitse katsella punakoita ja puhisevia naamoja kilometrien jonoissa. Illalla voi istuskella sitten rauhassa ja naureskella partaansa. Sopikaa tuttavien kesken, että kortteja ja lahjoja ei vaihdella. Säästyy rahat ja mielenterveys. Ilmoittakaa, ettette ole pyhien aikaan tavattavissa tai puhelimen päässä. Ei tarvitse miettiä typeriä joulutervehdyksiä tai "yllätysvisiittejä". Älkää kutsuko vieraita jouluksi, olkaa itseksenne tai perheen kesken. Ei tarvitse puunata tai kuoria säkillistä perunoita. Jälleen säästyy rahat ja mielenterveys.

Tänä jouluna siis tajusin tehdä omat järjestelyni ajoissa ja näillä eväillä voin nauttia täysin siemauksin stressittömästä joulukuusta. Teille muille toivotan sietämätöntä joulun odotusta!

PS.
Ja lapset: se aikuisten mehulta haiseva joulupukki on oikeasti naapurin pedofiili, jonka isi palkkasi käymään ja lupasi siitä hyvästä pullon sitä veden näköistä juomaa. Sillä on vain naamari päässä. Ihme, jos ette sitä vielä ole tuohon ikään tajunneet. Sen paketista paljastuneen robottikoiran haki äiti Anttilasta tai Prismasta. Todennäköisesti pari tuntia ennen lahjojen jakoa, kun meinasi unohtua tyystin, pirulainen.