Ah, auvoisaa arkea

Tällä kertaa aion kertoa teille, arvon kanssaihmiset, hiukan keskipalkkaisen ja -luokkaisen valtion virkamiehen toimenkuvasta. Lienee jo tuttu aihe, mutta siitä nyt sattuu irtoamaan asiaa enemmänkin. Eikä se kaikki aina ole negatiivista, vaikka sen kuvan ehkä annankin. Iso osa kuitenkin on, ainakin nykyisellä henkilöstösuunnittelulla ja tehtävien jakamisella.

Nyt ei saa käsittää väärin. Pidän työstäni ja sen luomista haasteista - jopa niin paljon, että vietän aikaani mieluummin työpaikalla kuin kotona, missä ei ole muuta tekemistä kuin miettiä työasioita. Ja sitä usein iltaisin teenkin. Mutta asiaan, nyt ei ollut tarkoitus kiusata ketään ankealla vapaa-ajalla.

Juttu menee näin: lähimpään työyhteisööni kuuluu parikymmentä henkilöä. Jokaiselle on olemassa oma tehtävänkuvaus, joka määrittää ko. henkilön toimenkuvaan kuuluvat työtehtävät. Käytännössä yhteisö jakautuu kuuteen osaan: johtohenkilöstö (2) ja viisi eri alojen osastoa, joista jokaiseen kuuluu osastonjohtaja ja pari-kolme "työrukkasta". Itse lukeudun kastiin osastonjohtajat.

Optimitilanne on se, että johtohenkilöstö johtaa ja suunnittelee tehtävät siten, että jokainen osasto saa tasapuolisesti kuormitusta. Osastonjohtajat taas vastaavat siitä, että oman osaston sisällä säilyy tasapaino eri toimijoiden työtehtävien välillä. Osaston "perusduunarit" taas toteuttavat osastolle käsketyt tehtävät johtajansa suunnitelman mukaisesti. Näin siis ihannetapauksessa.

Kuitenkin viime aikoina on ollut havaittavissa, että johto-osat eivät a) keskustele keskenään asioista, b) jaa tietoa tärkeistä projekteista kuin vasta viime tipassa ja c) pudottelevat hommia sille, joka ensimmäisenä sattuu vastaan tulemaan. Ja koska omien tehtävieni puitteissa joudun tiiviisti tekemään yhteistyötä johdon kanssa, se kyseinen vastaantulija olen useimmiten minä itse.

Lisäksi yhteisömme esimies vaihtui loppusyksystä. Edellinen jätti puolet keskeneräisistä töistään hoitamatta loppuun ja uusi ei ole ainakaan vielä ansainnut toimillaan minkäänlaista arvostusta. Vanhat jäärät halveksivat nuorempaa esimiestä ja jättävät vaivihkaa tekemättä käsketyt työt. Kun havaitaan viikko määräajan jälkeen, että mitään ei ole tehty, pirahtaa meikäläisen taskussa puhelin ja asiasta ei keskustella, vaan käsky käy: "Hoida ja ota vastaan haukut." Enkä edes paljon valehtele sanankäänteiden osalta.

Välillä sitä yrittää sanoa väliin, että paukut eivät riitä kaikkeen, virka-ajasta puhumattakaan. Arvatkaa auttaako? Oikein, ei auta. "Jonkun tää nyt täytyy kuitenkin hoitaa ja mä en ainakaan ole se, joka ottaa tästä p*skan niskaansa. Eli teet nyt vaan." Selvä, ja sitten tehdään. Seuraava kysymys: teenkö ylitöinä vai harmaana? "Nyt ollaan niin ahtaalla rahan kanssa, että ylitöitä ei sais tulla yhtään. Ja harmaat tunnit on ehdottomasti kiellettyjä. Eli virka-ajan pitäis riittää." VAAN KUN EI RIITÄ!

Ja keskustelu jatkuu: no, virka-aika nyt ei vaan riitä, eli teen siis ylitöinä tai en tee ollenkaan. Ja sitten kysymys: miten korvataan se, että viime työjaksossa (3 vkoa) jäi pitämättä kolme vapaapäivää ja kolme vuosilomapäivää, kun käskettiin töihin? (Norm. jakso 15 työpäivää ja 6 vapaata, pidin siis vapaita 21 vrk:n jaksossa 3) Vastaus: "Ei niitä mitenkään korvata. Ne lomat oli vuosilomasuunnittelussa hyväksytty ja siinä sovittu pidettäväksi, eli ne on pidetty. Ja vapaat oli merkitty työaikasuunnitteluun, eli nekin on kulutettu." Ai, no sepä kiva.

Kummaa on se, että esim. meikäläisen molemmat alaiset voivat kyllä olla lomalla ja tasoittelemassa kertyneitä ylitöitä. Kuten tälläkin hetkellä ja vielä kumpikin yhtä aikaa. Kysyin ohimennen ko. herroilta, miten se oli onnistunut. Vastaus kuului kummaltakin jokseenkin niin, että kuulemma hyvin voi olla pois, kyllä se X (minä) hoitaa omien töidensä ohessa pari muutakin juttua. Ja sitten taas tullaan puhelinlankoja pitkin silmille, kun yksi mies yrittää tehdä 1) omat, 2) alaistensa, 3) parin muunkin ihmisen työt siinä täysipainoisesti onnistumatta.

Toinen asia, mikä kismittää on se, että mihinkään ei oteta kantaa ja jos otetaankin, niin se on ympäripyöreää ja yleensä vielä väistetään lisäkysymykset pakenemalla paikalta jonkun "palaverin" takia. Sitten sulkeudutaan omaan konttoriin lukitun oven taakse toivoen, että asia jää unholaan. Sen jälkeen on helppo taas tulla antamaan palaute, kun asiaa ei tehty kuten herra isoherra oli mielessään kuvitellut.

Muutaman kerran olen yrittänyt näitä asioita tuoda yleisesti ilmi. Totesin kuitenkin ettei kannata, koska sain vastaukseksi halveksuvan katseen ja kysymyksen "Eikö sulla oikeesti ole mitään muuta tekemistä kuin valittaa pikkujutuista? Tänkin ajan olisit hyvin voinut käyttää töiden tekoon." Totta, niin olisin, mutta kun eivät kuulu ne työt toimenkuvaan. Avaudun siis täällä, missä olen kaiken kansan kuulumattomissa ja siten siis turvassa pään aukomiselta.

Lähetys päättyy. Kiitos.

Puuhastelua

Nyt ei ahdista. Nyt jopa hymyilyttää. Ihan oikeasti. Asia on nimittäin niin, että yleensä tähän vuodenaikaan allekirjoittaneelle alkaa muodostua voimakkaita stressireaktioita. Syy niihin on selvä: se on lähestyvä joulu, tosin ei siinä mielessä kuin varmaan kuvittelit. Se ei johdu järjestelykiireestä, lahjapaineista, valtavista määristä ruoanlaittoa tai asunnon kiillottamisesta hiki otsalla.

Ei, se johtuu muiden ihmisten kiireestä ja hermoilusta. Nähkääs, en harrasta lahjojen ostoa, joten en joudu miettimään, että "onkohan tämä nyt hyvä" tai "mitähän se Juuso-Matilda tykkää tästä". Kotiini en kutsu ketään "rauhoittumaan" jouluksi, joten siivouksesta tai muista järjestelyistä en ota paineita. Ruokaakaan ei samasta syystä tarvitse laittaa kymmenelle tuhannelle sukulaiselle ja kylänmiehelle.

Joulu on perinteisesti meikäläiselle se aika vuodesta, kun voi hyvällä omallatunnolla sulkea puhelimen ja avata ensimmäisen niistä pyhiksi varatuista kirjoista. Ei tarvitse vastailla kaikenmoisiin "hyvän" joulun toivotuksiin tekopirteillä, muka-hauskoilla ja nokkelilla-pokkelilla tekstiviesteillä, kunhan malttaa pitää matkaviestimensä sulki-tilassa. Jos se Maire-täti tai vastaava puolituttu siitä suuttuu, tehköön niin. Ei vaikuta meikäläisen arkeen.

Mutta se rauhoittumisen juhlaa edeltävä rauhattomuus. Se on myrkkyä. Marketin pihasta ei löydä kirveelläkään parkkipaikkaa. Kassalle saa jauhelihapakettinsa kanssa jonottaa Kiinasta asti. Kanssaolennot huokailevat kärsimättöminä ostoskärryt turvoksissa minä-pissaan-syliin-nukkeja, hermojaraastavilla ääniefekteillä varustettuja action-leluja, kolmenkymmenen kilon pakastekinkkuja (joista puolet jää syömättä) ja punaisia tonttutilpehöörikoristeita. Kaikilla on kuuma ja kiire, kun pitäisi vielä perunalaatikkokin laittaa.

Koko komeuden kruunaavat joka ikisessä kioskissa ja kyläkaupassa iloisesti kajahtelevat, loppuunkalutut joulurenkutukset, joiden sulosävelten tahtiin murenevat riekaleisten hermojen viimeisetkin rippeet. Niiltä ei saa rauhaa missään - ja mikä parasta, monet tavaratalot ja kaupat ovat keksineet mainion idean asentaa kaiuttimet myös ulkotiloihin, jotta ohikulkijoiltakaan ei mene ohi tilaisuus muodostaa itselleen vuosistressiä. Ja tottahan sen Joulumaan huudattaminen pitää tätä nykyä aloittaa jo juhannuksena tai viimeistään koulujen alkamisen aikaan.

Kotona sitten kaivetaan mapista pölyttynyt osoitekirja ja aletaan pohtia, kenelle laitetaan hassunhauska pukkikortti, kuka taas saa kauniin lumisen metsämaiseman ja mahtaisiko serkkutyttö tykätä enemmän enkelistä vai joulukuusen kuvasta. Ensin muistellaan kuitenkin, keneltä ei saatu viime vuonna korttia, sille ei ainakaan tarvitse sitten laittaa. Sitä saa mitä tilaa, hahhah. Vieressä Timo-Tapio repii hihasta ja huutaa pää punaisena, kun pikkusisko on avannut joulukalenterista kaikki luukut ja syönyt suklaat. Ja ei muuta kuin kortit nippuun ja takaisin kauppaan hakemaan uutta, järkyttävän hintaista Toy Story -suklaakalenteria - jo neljättä laatuaan.

Työpaikalta livistetään etuajassa, jotta ehdittäisiin varmasti ajoissa lihatiskille jonottamaan kolmeksi tunniksi niitä kinkkuja, jotka myydään loppuun nenän edestä. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan niitä muissa kaupoissa. Tekemättä jääneet työt painavat mieltä, mutta ehtiihän sitä sitten välipäivinä samalla, kun ravaa hankkimassa lapsille raketteja ja aikuisille halpaa kuohuviiniä. Ai niin, siitä tulikin mieleen, että Alkossa pitää käydä samalla hakemassa jouluoluet ja -viinit ruokapöytään. Ja sitä hyvää glögiä pitää olla. Muuten pappa suuttuu ja joulu on pilalla koko perheeltä.

Hyvät ihmiset: tehkää kuten minä teen tänä jouluna. Pitäkää pari viikkoa lomaa juuri ennen pyhiä. Nyt voin käydä kaupassa ennen iltapäivän ruuhkia eikä tarvitse katsella punakoita ja puhisevia naamoja kilometrien jonoissa. Illalla voi istuskella sitten rauhassa ja naureskella partaansa. Sopikaa tuttavien kesken, että kortteja ja lahjoja ei vaihdella. Säästyy rahat ja mielenterveys. Ilmoittakaa, ettette ole pyhien aikaan tavattavissa tai puhelimen päässä. Ei tarvitse miettiä typeriä joulutervehdyksiä tai "yllätysvisiittejä". Älkää kutsuko vieraita jouluksi, olkaa itseksenne tai perheen kesken. Ei tarvitse puunata tai kuoria säkillistä perunoita. Jälleen säästyy rahat ja mielenterveys.

Tänä jouluna siis tajusin tehdä omat järjestelyni ajoissa ja näillä eväillä voin nauttia täysin siemauksin stressittömästä joulukuusta. Teille muille toivotan sietämätöntä joulun odotusta!

PS.
Ja lapset: se aikuisten mehulta haiseva joulupukki on oikeasti naapurin pedofiili, jonka isi palkkasi käymään ja lupasi siitä hyvästä pullon sitä veden näköistä juomaa. Sillä on vain naamari päässä. Ihme, jos ette sitä vielä ole tuohon ikään tajunneet. Sen paketista paljastuneen robottikoiran haki äiti Anttilasta tai Prismasta. Todennäköisesti pari tuntia ennen lahjojen jakoa, kun meinasi unohtua tyystin, pirulainen.