Sekavuutta

Alkaa olla hiukan häiriintynyt olo. Väsyttää, muttei nukuta. Tekisi mieli tehdä kaikenlaista, muttei kuitenkaan huvita aloittaa mitään. Kaikki tuntuu jotenkin selvältä, mutta missään ei silti ole mitään järkeä.

En ole viimeiseen pariin viikkoon tehnyt juuri muuta kuin töitä. 16 päivän aikana 14 työpäivää, lyhin niistä 12,5 tuntia. Juuri kuluneiden kahden vuorokauden saldo 37 tuntia töitä ja 1,5 unta. Vielä pitäisi kolme päivää vääntää. Tulevan perjantain piti olla vapaapäivä ("pitkä" viikonloppu...), mutta sepä peruttiinkin.

Muutenkaan ei ole juuri tullut nukuttua, kaikenlaiset pikkuasiat pyörivät päässä jatkuvalla syötöllä. Alkaa olla turhauttavaa, kun niitä lyhyitä hetkiä jotka voisi käyttää lepoon ei kykene käyttämään. Kaikkein turhauttavinta on kuitenkin se, että esimiehellä ei tunnu olevan minkäänlaisia tunnontuskia kasata jatkuvasti lisää tehtäviä, vaikka normaali virka-aika ei riitä nykyistenkään tekemiseen.

Siitä en nyt kuitenkaan ala sepustaa, se asia on käsitelty turhankin monta kertaa tässä blogissa. Mutta tämä jatkuva, pirullinen väsymys ja heikko olo alkaa käydä voimille. Vaikken erityisesti pitkistä vapaista välitäkään, olisin joskus kyllä vallan valmis pitämään pari kunnon vapaapäivää ilman, että joku vähintään soittaa töistä. Jo se helpottaisi, että saisi nukuttua univelat pois.

Tai ei tässä sinänsä mitään varsinaista "hätää" ole. Ainoa, mikä on alkanut huolestuttaa on tasainen painonlasku. Kuudessa kuukaudessa melkein 10 kiloa karissut. Vaan kun ei saa ruokaa menemään alas, vaikka kuinka olisi nälkä. Tulee vain entistä huonompi olo, kun yrittää syödä. Kädet ovat alkaneet täristä lakkaamatta ja silmissä sumenee välillä. Energian puutteestahan se johtuu, tiedän. Vaan kun ei saa itseään pakotettua syömään.

Eihän tämä välttämättä ole semmoinen asia, jota kannattaisi julkisesti huudella. Pyydänkin anteeksi kaikilta, jotka sattuivat edellä olevan lukemaan. Edelleen pitää muistaa, että maailmassa on ihmisiä, joilla menee huomattavasti huonommin. Ja pitää olla myös kiitollinen siitä, että ylipäätään on työpaikka. Siispä kiitos ja anteeksi.

Perusavautuminen

On vähän jäänyt tämä kirjoittelu viime aikoina vähemmälle. Meinaa olla työmaalla kiirus näetsen. Ei oikein ole jaksanut mihinkään keskittyä, työt ja koira vie kaiken ajan. Alkaa olla hiukan rasittunut olo hiljalleen... Sitä se teettää, kun herää joka (arki)aamu puoli kuudelta, lähtee seitsemäksi töihin ja joskus iltaseitsemän maissa palailee kotiin. Siitä sitten lenkittämään koiraa ja hetkeksi touhuamaan koirapuistoon. Yhtäkkiä kello käykin kymmentä illalla, joten ei kun solupinnat vaateriin ja seuraavana aamuna homma alkaa alusta.

Hauskuutta ei suinkaan vähennä se, että viime aikoina on taas vaivannut unettomuus. Esimerkkinä viime yö: yritin päästä ajoissa maate, menin pötkölleni jo kymmenen jälkeen. Vaan ei, kaiken maailman töihin liittyvät asiat alkoivat pyöriä mielessä ja yhtäkkiä kello olikin yli neljä. On jokseenkin mieltä ylentävää todeta, ettei kannata edes yrittää nukkua viimeistä jäljellä olevaa tuntia ennen kellonsoittoa. Koira oli kovin kummissaan kun nousin niin aikaisin keittelemään kahvia. Jatkoi sitten uniaan vielä hetken.

Että tämmöistä tällä kertaa. Älkää suuttuko, jos ei hetkeen tule päivityksiä. Tai ehkä se on vain parempi.

Ihan vain kirjoittamisen ilosta

Reilu kuukausi näköjään vierähtänyt yhtäkkiä edellisestä päivityksestä... Onkohan sitä ihminen laiskistumassa? Väliäkö hällä, eihän tätä kukaan lue kuitenkaan.

No, joka tapauksessa... Kuten otsikosta ilmenee, tänään kirjoitetaan ihan vain silkasta tekstin tuottamisen riemusta. Mitään ihmeellistä tai mullistavaa ei ole tapahtunut, siispä ei ole ollut tarvetta tännekään asioista raportoida. Silti lokakuu on tuntunut järisyttävän pitkältä, jumalaton kiire on ollut olevinaan jatkuvasti. Siis töissä.

Kuten joskus aiemmin selostin, työtehtäväni vaihtui elo-syyskuun vaihteessa. Siitäpä tämä viimeisen kuukauden tai kahden kiireen tuntu on syntynytkin. Nähkääs, kun edelliseen tehtävääni ei varsinaisesti (työnantajan loistavaa henkilöstöpolitiikkaa noudattaen) ole valittu vielä seuraajaa. Ilmeisesti sellainen tulee vasta vuoden vaihteessa. Tästä johtuen olen uuden työn opettelun ohessa hoitanut myös vanhaa.

Luonnollisesti myöskään esimieheni ei ole saanut aikaiseksi päivittää tietojani ja toimenkuvaani henkilöstöosastolle, joten en myöskään ole päässyt nauttimaan tehtäväni mukaisesta palkasta. Laskeskelin tuossa, että parissa kuukaudessa on mennyt kivasti jo melkein neljäsataa paikallista valuuttaa sivu suun. Aina kun asiasta kysyy, vastaus on sama: "Nyt on hiukan kiirus, katsellaan syksymmällä" tai "Joo, pitää hoitaa se kuntoon". Ja mitään ei kuitenkaan tapahdu.

Ei silti, ihan mielelläänhän sitä tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen virka-aikana, ylitöitäkään kun ei kuulemma saa tulla yhtään. Vielä kun näistä töistä saa vain yhden palkan - sen pienemmän niistä kahdesta - niin kyllä hymyilyttää aina kun kello aamulla ilmoittaa, että olisi työmaalle lähdön aika. Ylitöistä muuten sen verran, että kun viimeksi kysyin lupaa jäädä hoitamaan keskeneräiset työt loppuun, tapahtui seuraavaa: armas pomoni kehtasi kysyä, miten en muka osaa järjestellä töitäni siten, että normaali virka-aika riittäisi niihin.

V-mittari oli hyvin lähellä nousta punaisen puolelle. Mies, joka on jyvittänyt allekirjoittaneelle KAHDEN IHMISEN TEHTÄVÄT, EIKÄ SAA OMIA TÖITÄÄN TEHTYÄ... Mies, joka tämän lisäksi vielä kuormittaa lisäksi muutamaa tiettyä ihmistä jatkuvasti vielä muillakin, ylimääräisillä "juoksevilla pikkuasioilla"... Mies, joka delegoi säännöllisesti omatkin työnsä muille ja poistuu pelipaikalta yleensä ainakin tuntia ennen virka-ajan päättymistä... Lähellä kävi, etten sanonut todella pahasti.

Mutta, koska taidan olla liian nöyrä työntekijä ja on helpompi ottaa vastaan se, mitä tulee, en sanonut mitään, punastelin vain. Pitäisi varmaan ottaa joskus itseään niskasta kiinni ja pitää puoliaan, ehkä jotain saattaisi muuttuakin. Vaan kun on vässykkä ja purkaa pahan olonsa verkossa "päiväkirjaan", jota kukaan ei lue. Kai se sitten on helpompaa näin, ei joudu konflikteihin "oikeiden" ihmisten kanssa.

Purkaus ohi.

Sellaista se on

Niin on. Elämä kulkee eteenpäin, mikään ei muutu, mitään yllättävää ei tapahdu. Huominen on samanlainen kuin tämä päivä, joka oli uusinta eilisestä. Vaan mitäpä siitä, vai mitä? Arjen pikku rutiinit ovat turvallisia; on helppo olla, kun tietää tarkalleen, miten homma toimii.

Kello soi vähän ennen kuutta. Kahvi valumaan ja suihkuun. Pikkukaupungin seitinohuen paikallislehden ehtii näppärästi selailla parvekkeella ennen töihin lähtöä. Kuulokkeet korville ja polkupyörä ulos varastosta; 20 minuutin työmatka läpi aamu-unisen kotikaupungin herättää sopivasti ennen työpäivää.

Ja sitten se jo alkaakin: työvaatteet pukukaapista ja toimiston ovi auki. Pikainen sähköpostin tarkastus, jonka jälkeen ensimmäiset alaiset ovatkin jo raapimassa toimiston ovea ja vaatimassa ohjeita päivän toiminnasta, vaikka asiat on edellisenä päivänä jo käyty läpi. Ei se mitään, kerrataan.

Nyt vuorossa on väkivaltaisella, kurkkua polttavalla nopeudella ryystetty kahvikupillinen, jonka jälkeen voikin siirtyä seurailemaan edellämainittujen alaisten toimintaa hierarkian alimman portaan keskuudessa. Kuten tavallista - vaikka päivän piti olla läpihuutojuttu - touhu vaikuttaa epätoivoiselta rimpuilulta, eikä mistään tule mitään.

Tässä vaiheessa mielen valtaa turhautuminen ja esiin kaivetaan kuvitteellinen käsipeili: olenko MINÄ huono motivoimaan ihmisiä hyviin suorituksiin, vai eikä tuosta mullilaumasta vain yksinkertaisesti ole mihinkään? Nyt on aika tehdä ratkaisuja. Mennäkö puuttumaan asiaan, vai poistuako vaivihkaa takavasemmalle ja kahvioon hukuttamaan itsensä kofeiinipitoiseen tervaan?

Onneksi parin tunnin päästä saapuu pelastava lounastauko. Nyt on aika koota itseluottamuksen ja positiivisen ajattelun rippeet ja yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Mauttoman ja ylihintaisen linjastolounaan jälkeen maailma näyttää taas hetken paremmalta paikalta, mutta totuus iskee vääjäämättä päin kasvoja iltapäivän koittaessa.

Onneksi koko sakki on loppupäivän jonkun muun onnettoman kanssaeläjän riesana jollain turhanpäiväisellä luennolla tai oppitunnilla, josta kenellekään ei jää muuta kuin paha maku suuhun. Iltapäivän päätteeksi käydään läpi seuraavan päivän tehtävät - jotka tietysti taas kerrataan aamulla - ja sitten voikin turtana sulloa työvaatetuksen taas pukukaappiin yöksi.

Pyöräily kotiin nostattaa ehkä hieman mielialaa; lähikaupassa mukava kassaneiti ehkä suo jopa hymyntapaisen, jos oikein lykästää. Kotona odottaa tuttu hiljaisuus. Toisaalta se on rauhoittavaa, toisaalta olisi joskus ihan kiva, jos siellä vaikka olisi joku, jota halata kotiin tullessa. No, samapa tuo.

Pikainen ruoanlaitto ja ruokailu, jonka jälkeen ehkä hieman turhanpäiväisiä iltapäiväohjelmia tai kanavasurffailua. Kahvia ei uskalla keittää, päivän aikana nautitut 10 kupillista alkavat muutenkin muistuttaa itsestään. Kun ruoka on sopivasti laskeutunut, onkin aika pukea lenkkivaatteet ylle ja painua pururadalle.

Juokseminen tyhjentää mielen kuluneesta päivästä ja väsyttää sopivasti. Pikainen suihku, ehkä lisää turhanpäiväistä TV-soopaa, iltauutiset ja yhtäkkiä onkin aika hiipiä makuuhuoneen puolelle. Välillä nukkumatti saapuu helposti, useimmiten ei. Silloin voi turvautua vaikka hyvään kirjallisuuteen. Jossain vaiheessa tajuttomuus pelastaa, kunnes herätyskello pärähtää ja oravanpyörä pyörähtää.

Niin että kyllä harmaan arjen rutiinit ovat sitten hieno keksintö.