Taas on aika avautua kansallisesta "juhlapäivästä". Periaatteessa näin, onhan nyt ymmärtääkseni Suomen lipun päivä. Käytännössä kuitenkin tämä on taas yksi tekosyy nykiä ahteri harteille, ainakin suurelle osalle kansasta. Jännä juttu kyllä, että suomalaisille täytyy kalenteriin merkitä oikein "viralliset" ryyppypäivät. Ihan kuin täällä ei sitä muuten osattaisi tehdä.

 

Tuleeko kenellekään yllätyksenä, että aion viettää nämäkin pyhät selvistä päiten ja omassa ylhäisessä seurassani? Ei varmaankaan. Vähän ulkoilua koiran kanssa ja pari painotuoretta kirjaa hyllyssä takaavat viihtymisen, nyt kun ei - luojan kiitos - tarvitse lomaakaan viettää "perinteisesti" juhannuksena, vaan kyseessä on ihan normaalimittainen viikonloppu.

Tässä täytyy nyt kyllä taas osoittaa suuret kiitokset kummapaikan Hannalle. On mukava huomata, että joku muukin tuhahtelee yleisille keskikesän juhlan vieton "normeille" ja uskaltaa sanoakin sen. Toivotan oikein onnistunutta kesälomaa ja rentouttavaa juhannusta.

Tässä vielä aiheeseen liittyen hieman musiikkia:

Lieneekö Humphrey Bogartin sanoissa totuus?

En aio kirjoittaa tähän mitään ylimääräistä, seuraava puhukoon puolestaan:

Tällaista siis taas tällä kertaa. Nytpä tiedätte senkin, mistä olen nimen kaivanut tälle blogille.

"Keskiolutjazzia, olkaa hyvä"

"Kun kaupunki parhaimpiinsa pukeutuu, yllään yötaivas kuin mekko mustikansininen..."

Sir Elwoodin hiljaiset värit, otsikossa mainittua keskiolutjazzia jo kolmatta vuosikymmentä. Ehdottomasti suomalaisen musiikin kärkitekijöitä, joskin jokseenkin aliarvostettu orkesteri.

Muistelen jossain mediassa joskus ilmoitetun, että Yö-yhtye olisi "suomalaisten tunteiden tulkki". Omasta näkökulmastani kyseinen kokoonpano osaa tulkita vain ja ainoastaan elämässä epäonnistuneen ja alkoholisoituneen juntin valitusta omasta saamattomuudestaan. Jos mielipiteelläni on mitään painoarvoa, toteaisin tähän väliin, että kyllä SEhv vetää pitemmän korren "lähiöromantiikan" tulkinnassa.

Ainakaan Olli Lindholmin mölinä ei ole tulkintaa nähnytkään, joka biisi pitää ulvoa läpi samalla kaavalla eli kovaa ja persoonattomasti. Sen sijaan Juha Lehden hivenen käheä ääni on paljon persoonallisempi. Plus että suomalaisten arjen aherrusta ja satunnaisia juhlan aiheita käsitellään Elwoodin kappaleissa huomattavasti laajemmalla kirjolla. Biisien svengi on myös taysin toista luokkaa kuin vertailukohteellaan.

Ja hei, värien kappaleet ovat ihan oikeasti koskettavia, vaikkei niillä välttämättä aina sitä ole tarkoituksella haettu. Toisaalta mukaan on mahdutettu myös huumoria, jonka värittämänä käsitellään myös vakavampia aiheita. Välillä melko raskasta ja melankolista tunnelmaa kevennetään täysin kieli poskessa kuvailemalla vaikkapa baarikierrokselta palailevan miehen havainnoilla öisestä kaupungista (kappale nimeltään Kollikissa). Omasta mielestäni melko hulvaton pläjäys.

Pitipä nyt tämmöinenkin sitten jakaa. Kuuntelin nimittäin tuossa päivemmällä kyseisen orkesterin tuotantoa pitemmän kaavan mukaan ja äsken sattui radiossa joikaamaan Lindholm Öineen. Siitäpä syntyi mielleyhtymä ja vertailukohde, ja tässä on tulos. Kiitos ja anteeksi.