Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä

Se on kuulkaa jännä, miten elämässä sattuu ja tapahtuu. Kaikille teille yhdelle tai kahdelle seuraajalle on varmaan käynyt turhankin tutuksi valitus siitä, kuinka mikään ei suju ja kaikki menee päin h*lvettiä. (Olipas muuten hyödyllinen sensurointi tuo tähti...) No, nyt on vuorossa kaikin puolin positiivinen vuodatus.

Ensinnäkin: Se palkankorotusesitys, joka on ollut hyväksymiskierroksella nyt vuoden päivät, tuli hyväksyttynä takaisin. Näin ollen taloudellinen tilanne alkaa jopa kohta näyttää siedettävältä ja entisen ja uuden palkan erotuksetkin maksetaan syksyllä takautuvasti (jei!). Voi jopa käydä niin, että kohta ei tarvitsekaan enää arpoa, että ostaako näkkileipää vai makaronia kun molempiin ei ole varaa. Plus että saan vielä monta sataa veronpalautusta (uudestaan jei!).

Toisekseen: Meillä vaihtuu pomo vuodenvaihteessa. Tunnen tulevan esimieheni jo ennestään ja ilokseni voin todeta, että nyt alkaa ehkä uusi, tasa-arvoisempi aikakausi. Nykyistä kun tosiaan kiinnostaa vain oman edun tavoittelu, mutta seuraavalla on aina ollut etusijalla alaisten hyvinvointi ja tehtävien jako tasapuolisesti. Ja kyseinen ukko jopa kykenee hoitamaan omat tehtävänsä siinä missä nykyinen pomomies jakaa nekin alaspäin (lue: minulle).

Kolmanneksi ja kaikkein tärkeimpänä: Tyttö (tai no, nainen) jonka kanssa nyt on leikitty jo monta viikkoa kissaa ja hiirtä sekä erilaisia piirileikkejä, on tällä hetkellä ihan virallisesti ja "aikuisten oikeasti" parempi puoliskoni. Ihan hivenen vaan olen muutamat viime päivät leijaillut semmoisessa vaaleanpunaisessa pilvessä (siis kuvaannollisella tasolla). Aivan mahtava fiilis ollut! Tässä täytyy - jälleen kerran - kompata kummapaikan Hannaa ja sanoa, että olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että "perhosmaha" on hieno ilmiö. Sitä on viime aikoina esiintynyt huomattavan taajaan.

Nyt alkoi tämän sedän elämässä uusi, hiukan valoisampi aika!

Tätä se mun uneni tiesi...

Nyt se sitten tapahtui. Melkein jopa hävettää myöntää, mutta taidan olla rakastunut. Ihan yhtäkkiä se iski, täysin pyytämättä ja yllättäen. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa vielä kaikesta päätellen siltä, että "kohde" kulkee samoilla linjoilla tämän suhteen. Ainakin lähettää vahvasti sellaista signaalia.

Mutta... Tunnevammainen ääliö kun olen, en saa sanotuksi sitä ääneen. Ei sitten millään eikä mitenkään päin. Oikein tosissaan kyllä rassaa. Aina kun on avaamassa suutaan, että "nyt tai ei koskaan", se "ei koskaan" voittaa, joka kerta. Se pieni lause vain juuttuu kielelle ja pakokauhun tyyppinen tunne tulvii yli: mitä jos olenkin väärässä ja kaikki menee pieleen?

Turhauttavinta on se, että tiedän tasan varmasti saavani vastakaikua, kunhan vain saisin asian muotoiltua ymmärrettäväksi puheeksi. Kuitenkin ratkaisevalla hetkellä hiipii p*rseeseen se pelko, että oikeita sanoja ei löydy ja kuulostan ihan idiootilta. Toisin sanoen, että pilaan koko jutun möläyttämällä jotain täysin järjenvastaista ja loukkaavaa. On nääs ollut taipumusta semmoiseen.

Sitä paitsi edellisestä edes hiukan vakavampaan viittaavasta parisuhteesta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Todennäköisesti jäätyisin vallan pahasti, jos asia joskus jotenkin etenisi. En vain oikein osaa enää tätä juttua. Tai ollaan rehellisiä, en ole koskaan osannutkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että olen ihan liian "tavallinen", että kauniimman sukupuolen edustajat jaksaisivat kauankaan olla kiinnostuneita.

Taitaa yksinkertaisesti olla asia nyt niin, että parempi antaa olla ja pysytellä omissa oloissaan. Siten säästää ainakin toisen osapuolen pettymykseltä ja harmilta. Enkä puhu nyt itsestäni.

Olipa vuodatus... Kiitos ja anteeksi.