Nyt se sitten tapahtui. Melkein jopa hävettää myöntää, mutta taidan olla rakastunut. Ihan yhtäkkiä se iski, täysin pyytämättä ja yllättäen. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa vielä kaikesta päätellen siltä, että "kohde" kulkee samoilla linjoilla tämän suhteen. Ainakin lähettää vahvasti sellaista signaalia.
Mutta... Tunnevammainen ääliö kun olen, en saa sanotuksi sitä ääneen. Ei sitten millään eikä mitenkään päin. Oikein tosissaan kyllä rassaa. Aina kun on avaamassa suutaan, että "nyt tai ei koskaan", se "ei koskaan" voittaa, joka kerta. Se pieni lause vain juuttuu kielelle ja pakokauhun tyyppinen tunne tulvii yli: mitä jos olenkin väärässä ja kaikki menee pieleen?
Turhauttavinta on se, että tiedän tasan varmasti saavani vastakaikua, kunhan vain saisin asian muotoiltua ymmärrettäväksi puheeksi. Kuitenkin ratkaisevalla hetkellä hiipii p*rseeseen se pelko, että oikeita sanoja ei löydy ja kuulostan ihan idiootilta. Toisin sanoen, että pilaan koko jutun möläyttämällä jotain täysin järjenvastaista ja loukkaavaa. On nääs ollut taipumusta semmoiseen.
Sitä paitsi edellisestä edes hiukan vakavampaan viittaavasta parisuhteesta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Todennäköisesti jäätyisin vallan pahasti, jos asia joskus jotenkin etenisi. En vain oikein osaa enää tätä juttua. Tai ollaan rehellisiä, en ole koskaan osannutkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että olen ihan liian "tavallinen", että kauniimman sukupuolen edustajat jaksaisivat kauankaan olla kiinnostuneita.
Taitaa yksinkertaisesti olla asia nyt niin, että parempi antaa olla ja pysytellä omissa oloissaan. Siten säästää ainakin toisen osapuolen pettymykseltä ja harmilta. Enkä puhu nyt itsestäni.
Olipa vuodatus... Kiitos ja anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti