Päivittelyä pitkästä aikaa (pun intended)

Jahas, melkein vuosi vierähtänyt ilman päivittelyä. Tuskin tuo ketään on pahemmin häirinnyt. Nimpalkauhiast on tapahtunut kaikenmoista, että kerkesin ihan unohtaa koko tämän olemassaolon useammaksi kuukaudeksi. Mutta nypä ajattelin aikani kuluksi raapustella niitä, näitä ja vähän noitakin kaikkien teidän harmiksi.

Vaan mistäpä sitä lähtisi... No, kronologisessa järjestyksessä jos mennään, niin ensinnäkin lähes päivälleen vuosi sitten päättyi paremman (tai ainakin kauniimman) puoliskoni vuokrasopimus. Sehän tarkoitti melkoista pahvilaatikko- ja huonekalutsunamia vaatimattomaan kolmiooni. Onneksi itsellä ei tavaran paljous päätä huimannut (toinen makuuhuone oli lähes tyhjillään), joten lähes kaikelle löytyi oma soppi. Loput sitten "siististi" varastoon. Poissa silmistä, poissa mielestä, eikö vain? Eikö vain? Niinpä... Samassa tohinassa sitten kasvoi paitsi kaksi- myös nelijalkaisten lukumäärä huushollissa, kun kämpän "oikea" isäntäkin sai itselleen narttuseuraa kotioloihin. Auvoisaa yhteiseloa saman katon alla on nyt siis jaksettu jo vuoden verran.

Toisekseen, hipsin viime syksynä takaisin koulun penkille. Tosin kyseessä on vain edellisen tutkinnon päivittäminen seuraavalle tasolle, ei suinkaan täysin uuden alan opiskelu. Tähän mennessä mitään järisyttävän vaativaa tai rasittavaa ei ole eteen tullut, sopivan leppoisaa opiskelijaelämää lähinnä. Mikäpä tässä on ollessa, kun opinahjo tarjoaa ilmaisen majoituksen "mukavassa yksiössä" (ok, huone asuntolassa) sekä suhteellisen laadukasta opetusta. Ja mikä parasta: kahden vuoden tauko ajoittain hajottavasta työelämästä, TÄYDELLÄ PALKALLA! Kyllä kelpaa. Miinuspuoliakin toki on, esimerkiksi kotona vietetty aika on jokseenkin rajallista, kun asuu keskimäärin neljä päivää viikosta 100 kilometrin päässä muiden innokkaiden jatko-opiskelijoiden riemukkaassa seurassa.

Täytyy kyllä sanoa, että motivaatio omaan tekemiseen on ottanut noin 200% harppauksen ylöspäin sitten viime kesän. Tekee ihmeitä vaihtaa välillä maisemaa tuijotettuaan monta vuotta samaa toimiston seinää ja parkkipaikkaa ikkunan takana. Kaikki tentit ovat menneet kirkkaasti läpi, joko erinomaisin tai kiitettävin arvosanoin. Opinnäytetyö (joka pitää palauttaa vuoden päästä) on viimeistä lukua vaille valmis. Liikunnallekin on nykyään ihan eri tavalla aikaa ja jaksamista, kun kaikki vapaa-aika ei mene epämääräisten työtehtävien hoitamiseen. Kaiken kaikkiaan on huomattavasti rennompi olo kuin vuosi takaperin.

Tämä oli nyt hivenen positiivissävytteisemppi vuodatus kuin aikaisemmat ovat olleet. Ehkä on ihan hyvä, että välillä tulee myös iloisempia kirjoituksia. Joku vanha, viisas mies (tai nainen) on kuitenkin joskus suuressa ymmärryksessään todennut, että "elämä on tuskaa, surua ja kärsimystä, joskin välillä on huonojakin päiviä".

Päätän täältä tähän, tuttuihin sanoihin: kiitos ja anteeksi.

Lyhyestä virsi kaunis

Tuosta... Noin vaan sujahti puoli vuotta huomaamatta. Vaan eipä tässä nyt kauheasti ole tapahtunutkaan, jos ihan rehellisiä ollaan. Perinteistä puurtamista ja arjen aherrusta.

Sen verran voin kertoa, että kävin puolittain vahingossa katsomassa Chisua livenä. Olen aiemmin pitänyt neidin musiikkia ärsyttävänä jollotuksena, mutta sehän on oikeasti oikeinkin kuunneltavaa!

Täytyy varmaan lähteä käymään levykaupoilla, kunhan kaikelta tältä kiireeltä (köhköh) kerkeää.

Pari asiaa näin pitkästä aikaa

Hups, oho. Onkin aikaa vierähtänyt edellisestä julkaisusta. Pyydän anteeksi, vaikka ei se varmaankaan ole ketään haitannut. On ollut viime aikoina hiukan kiirus erinäisten juttujen takia, joten en ole ehtinyt paljon koneella istumaan saati päivittelemään blogia ja maailman tapahtumia. Varsinaisesti nytkään ei mitään uutta auringon alla ole tapahtunut, mutta ajattelinpa jotain höpistä lämpimikseni. Kun nyt sattui osumaan seesteisempi hetki tähän päivään ja kaikkea.

Mutta niin... Syksy oli ja meni, jopa vähän vaivihkaa niin sanoakseni. Olikin melko kuiva syyskausi, onneksi. Ja sitten tulikin jo lumi, ihan huomaamatta. Vaan on kyllä mukavaa, kun on pieni pakkanen sen sijaan, että joutuisi vaeltamaan lenkilläkin kengät märkänä ja kurapuku päällä. Illatkin ovat paljon valoisampia, kun on valkoinen maa.

Valitettavasti talvikauteen liittyy pari vuosittain toistuvaa perinnettä, jotka eivät varsinaisesti ole minun mieleeni. Ensimmäinen niistä on lehtien otsikointi tyyliin "Talvi yllätti autoilijat". No kas v*tun kummaa, taasko tuli talvella liukasta?! On se kyllä jännä juttu. Miten se onkin suomalaisille aina niin suuri yllätys? Järkytys on niin valtava, että autokaan ei pysy tiellä. Tai sitten otetaan niin varman päälle, että ajellaan reilua alinopeutta, mikä tietysti yllyttää vauhtihirmut ohittelemaan - ja taas kävi vahinko. Suomen kansa: ymmärtäkää, että liukkaus tulee joka talvi ja opetelkaa suhteuttamaan ajonopeutenne siihen. Kiitos.

Toinen asia on iki-ihana myllerryksen aika, jota myös jouluksi kutsutaan. Taisin kirjoittaa aiheesta jo viime vuonna, mutta what the hell... antaa mennä uudemman kerran. Hössötys ja häsääminen alkoi taas jo pitkälti lokakuun puolella: kauppoihin ilmestyivät "joulutorit" ja kiiltävät punaiset koristeet. Joululauluja alettiin onneksi nyt soittaa vasta marraskuun puolella. Postilaatikko on päivä päivältä täydempi, kun joulumainokset ja "osta, osta"-lehtiset muuttuvat paksummiksi ja paksummiksi hulppeista tarjouksista. Ei auta edes "EI MAINOKSIA"-tarra, postinkantaja kun tuntuu olevan joko tyhmä tai sokea. Onneksi saa olla osan joulusta töissä, niin ei tarvitse ajaa kymmeniä kilometrejä sukuloimaan ja olemaan kivalla joulumielellä.

Summa summarum: 1) en ymmärrä suomalaisten autoilukulttuuria ja 2) vihaan joulua (ja eritoten sitä edeltävää aikaa). Kiitos ja anteeksi.

Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä

Se on kuulkaa jännä, miten elämässä sattuu ja tapahtuu. Kaikille teille yhdelle tai kahdelle seuraajalle on varmaan käynyt turhankin tutuksi valitus siitä, kuinka mikään ei suju ja kaikki menee päin h*lvettiä. (Olipas muuten hyödyllinen sensurointi tuo tähti...) No, nyt on vuorossa kaikin puolin positiivinen vuodatus.

Ensinnäkin: Se palkankorotusesitys, joka on ollut hyväksymiskierroksella nyt vuoden päivät, tuli hyväksyttynä takaisin. Näin ollen taloudellinen tilanne alkaa jopa kohta näyttää siedettävältä ja entisen ja uuden palkan erotuksetkin maksetaan syksyllä takautuvasti (jei!). Voi jopa käydä niin, että kohta ei tarvitsekaan enää arpoa, että ostaako näkkileipää vai makaronia kun molempiin ei ole varaa. Plus että saan vielä monta sataa veronpalautusta (uudestaan jei!).

Toisekseen: Meillä vaihtuu pomo vuodenvaihteessa. Tunnen tulevan esimieheni jo ennestään ja ilokseni voin todeta, että nyt alkaa ehkä uusi, tasa-arvoisempi aikakausi. Nykyistä kun tosiaan kiinnostaa vain oman edun tavoittelu, mutta seuraavalla on aina ollut etusijalla alaisten hyvinvointi ja tehtävien jako tasapuolisesti. Ja kyseinen ukko jopa kykenee hoitamaan omat tehtävänsä siinä missä nykyinen pomomies jakaa nekin alaspäin (lue: minulle).

Kolmanneksi ja kaikkein tärkeimpänä: Tyttö (tai no, nainen) jonka kanssa nyt on leikitty jo monta viikkoa kissaa ja hiirtä sekä erilaisia piirileikkejä, on tällä hetkellä ihan virallisesti ja "aikuisten oikeasti" parempi puoliskoni. Ihan hivenen vaan olen muutamat viime päivät leijaillut semmoisessa vaaleanpunaisessa pilvessä (siis kuvaannollisella tasolla). Aivan mahtava fiilis ollut! Tässä täytyy - jälleen kerran - kompata kummapaikan Hannaa ja sanoa, että olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että "perhosmaha" on hieno ilmiö. Sitä on viime aikoina esiintynyt huomattavan taajaan.

Nyt alkoi tämän sedän elämässä uusi, hiukan valoisampi aika!

Tätä se mun uneni tiesi...

Nyt se sitten tapahtui. Melkein jopa hävettää myöntää, mutta taidan olla rakastunut. Ihan yhtäkkiä se iski, täysin pyytämättä ja yllättäen. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa vielä kaikesta päätellen siltä, että "kohde" kulkee samoilla linjoilla tämän suhteen. Ainakin lähettää vahvasti sellaista signaalia.

Mutta... Tunnevammainen ääliö kun olen, en saa sanotuksi sitä ääneen. Ei sitten millään eikä mitenkään päin. Oikein tosissaan kyllä rassaa. Aina kun on avaamassa suutaan, että "nyt tai ei koskaan", se "ei koskaan" voittaa, joka kerta. Se pieni lause vain juuttuu kielelle ja pakokauhun tyyppinen tunne tulvii yli: mitä jos olenkin väärässä ja kaikki menee pieleen?

Turhauttavinta on se, että tiedän tasan varmasti saavani vastakaikua, kunhan vain saisin asian muotoiltua ymmärrettäväksi puheeksi. Kuitenkin ratkaisevalla hetkellä hiipii p*rseeseen se pelko, että oikeita sanoja ei löydy ja kuulostan ihan idiootilta. Toisin sanoen, että pilaan koko jutun möläyttämällä jotain täysin järjenvastaista ja loukkaavaa. On nääs ollut taipumusta semmoiseen.

Sitä paitsi edellisestä edes hiukan vakavampaan viittaavasta parisuhteesta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Todennäköisesti jäätyisin vallan pahasti, jos asia joskus jotenkin etenisi. En vain oikein osaa enää tätä juttua. Tai ollaan rehellisiä, en ole koskaan osannutkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että olen ihan liian "tavallinen", että kauniimman sukupuolen edustajat jaksaisivat kauankaan olla kiinnostuneita.

Taitaa yksinkertaisesti olla asia nyt niin, että parempi antaa olla ja pysytellä omissa oloissaan. Siten säästää ainakin toisen osapuolen pettymykseltä ja harmilta. Enkä puhu nyt itsestäni.

Olipa vuodatus... Kiitos ja anteeksi.

Sekavuutta

Alkaa olla hiukan häiriintynyt olo. Väsyttää, muttei nukuta. Tekisi mieli tehdä kaikenlaista, muttei kuitenkaan huvita aloittaa mitään. Kaikki tuntuu jotenkin selvältä, mutta missään ei silti ole mitään järkeä.

En ole viimeiseen pariin viikkoon tehnyt juuri muuta kuin töitä. 16 päivän aikana 14 työpäivää, lyhin niistä 12,5 tuntia. Juuri kuluneiden kahden vuorokauden saldo 37 tuntia töitä ja 1,5 unta. Vielä pitäisi kolme päivää vääntää. Tulevan perjantain piti olla vapaapäivä ("pitkä" viikonloppu...), mutta sepä peruttiinkin.

Muutenkaan ei ole juuri tullut nukuttua, kaikenlaiset pikkuasiat pyörivät päässä jatkuvalla syötöllä. Alkaa olla turhauttavaa, kun niitä lyhyitä hetkiä jotka voisi käyttää lepoon ei kykene käyttämään. Kaikkein turhauttavinta on kuitenkin se, että esimiehellä ei tunnu olevan minkäänlaisia tunnontuskia kasata jatkuvasti lisää tehtäviä, vaikka normaali virka-aika ei riitä nykyistenkään tekemiseen.

Siitä en nyt kuitenkaan ala sepustaa, se asia on käsitelty turhankin monta kertaa tässä blogissa. Mutta tämä jatkuva, pirullinen väsymys ja heikko olo alkaa käydä voimille. Vaikken erityisesti pitkistä vapaista välitäkään, olisin joskus kyllä vallan valmis pitämään pari kunnon vapaapäivää ilman, että joku vähintään soittaa töistä. Jo se helpottaisi, että saisi nukuttua univelat pois.

Tai ei tässä sinänsä mitään varsinaista "hätää" ole. Ainoa, mikä on alkanut huolestuttaa on tasainen painonlasku. Kuudessa kuukaudessa melkein 10 kiloa karissut. Vaan kun ei saa ruokaa menemään alas, vaikka kuinka olisi nälkä. Tulee vain entistä huonompi olo, kun yrittää syödä. Kädet ovat alkaneet täristä lakkaamatta ja silmissä sumenee välillä. Energian puutteestahan se johtuu, tiedän. Vaan kun ei saa itseään pakotettua syömään.

Eihän tämä välttämättä ole semmoinen asia, jota kannattaisi julkisesti huudella. Pyydänkin anteeksi kaikilta, jotka sattuivat edellä olevan lukemaan. Edelleen pitää muistaa, että maailmassa on ihmisiä, joilla menee huomattavasti huonommin. Ja pitää olla myös kiitollinen siitä, että ylipäätään on työpaikka. Siispä kiitos ja anteeksi.

Perusavautuminen

On vähän jäänyt tämä kirjoittelu viime aikoina vähemmälle. Meinaa olla työmaalla kiirus näetsen. Ei oikein ole jaksanut mihinkään keskittyä, työt ja koira vie kaiken ajan. Alkaa olla hiukan rasittunut olo hiljalleen... Sitä se teettää, kun herää joka (arki)aamu puoli kuudelta, lähtee seitsemäksi töihin ja joskus iltaseitsemän maissa palailee kotiin. Siitä sitten lenkittämään koiraa ja hetkeksi touhuamaan koirapuistoon. Yhtäkkiä kello käykin kymmentä illalla, joten ei kun solupinnat vaateriin ja seuraavana aamuna homma alkaa alusta.

Hauskuutta ei suinkaan vähennä se, että viime aikoina on taas vaivannut unettomuus. Esimerkkinä viime yö: yritin päästä ajoissa maate, menin pötkölleni jo kymmenen jälkeen. Vaan ei, kaiken maailman töihin liittyvät asiat alkoivat pyöriä mielessä ja yhtäkkiä kello olikin yli neljä. On jokseenkin mieltä ylentävää todeta, ettei kannata edes yrittää nukkua viimeistä jäljellä olevaa tuntia ennen kellonsoittoa. Koira oli kovin kummissaan kun nousin niin aikaisin keittelemään kahvia. Jatkoi sitten uniaan vielä hetken.

Että tämmöistä tällä kertaa. Älkää suuttuko, jos ei hetkeen tule päivityksiä. Tai ehkä se on vain parempi.