Sunnuntai, verinen sunnuntai

No ei nyt fyysisesti kovin verinen. Ja englannin kielen termiä "bloody" voidaan toki käyttää myös manauksena. (Lisäksi tiedän asiasta seuraavaa...) Pitipähän päteä, vaikkei se edes ollut varsinaisesti julkaisun asia.

Eikä tässä taas mitään erityistä aihetta edes ole. Kunhan kirjoittelen niitä näitä, kuten yleensäkin. On nimittäin harvinaisen tylsää tänään. Ja tulee olemaan myös huomenna. Joku idiootti (minä) oli nimittäin läväyttänyt siihen vapaapäivän. Tiedän: on nurinkurista, että ensin manaan työn määrää ja sitten narisen vapaapäivästä. Johtuneeko taas taakse jääneestä tiukasta työrupeamasta, mutta nyt tuntuu siltä, ettei vapaapäivälle keksi mitään tekemistä.

Jännää on nimittäin se, että kun on paahtanut viisi päivää lähes kirjaimellisesti ympäri vuorokauden töitä, ei osaa kotonakaan rauhoittua. Ja kyllä, sanoin "lähes kirjaimellisesti ympäri vuodokauden". Vietin näet yötkin toimistolla, kotona taisin käydä pikaisesti keskiviikkona, jos oikein muistan. Tai torstaina. Sama se. Asiaan: nyt tuntuu koko ajan siltä, että jotain on kotosallakin jäänyt tekemättä, enkä osaa lainkaan istua aloillani.

Toisaalta se saattaa kyllä olla jopa hyvä. Kun ei pääse liikaa laiskistumaan vapaa-ajalla, on helpompi lähteä taas suoriutumaan ensi viikosta. Sinänsä taas on kuulemma huono asia, jos on jo valmiiksi vähän stressaantunut, kun pitäisi aloittaa uusi viikko. Vaan minkäs teet, kun ei osaa mies olla paikoillaan niin sitten ei osaa. Mutta se siitä.

Sunnuntait pitäisi muutenkin kieltää lailla ja poistaa kalenterista. Töllöttimestä ei ikinä tule mitään katsomisen arvoista, korkeintaan viisi tuntia Frasierin jaksoja, jotka on nähty jo liian monta kertaa. Tai sitten jotain käsittämättömiä sisustusohjelmia, joissa ihmiset esittelevät mahtavia luksuskotejaan ja -remonttejaan, jollaisiin tavan työläisellä ei ikuna ole varaa. Illalla sitten Nelosen leffaputkessa (kuka senkin nimen on muuten kehitellyt?) joku hassunhauska B-luokan komedia tai "klassikkoelokuva" viidettätoista kertaa kahden vuoden sisään.

Parasta on muuten TV-kanavissa se, että kun MTV3 tai Nelonen esittää jonkun leffan, se näytetään TV5:llä tai JIM:llä tai jollain muulla kanavalla parin viikon päästä siitä. Välillä on tullut pohdittua, mistä se johtuu. Maailma on kuitenkin pullollaan elokuvia ja joka viikko tulee pari-kolme lisää. No, kai sen ovat viisaammat norsunluutorneissaan pienen kuluttajan puolesta pohtineet. Luotetaan siihen.

Olipa hei muuten tyhjentävä pohdinta. Ei mitään asiasisältöä. Ingenting. Nothing. Nichts. Nada.

You took a chance on loving me, I took a chance on loving you

En yleensä ole mikään varsinainen hempeilijä, mutta eikös sitä sanota, että poikkeus vahvistaa säännön? Tässä tapauksessa poikkeuksen tekee jo aiemminkin mainitsemani laulaja/lauluntekijä Katie Melua. Käytän tässä tilaisuuden hyväkseni ja tuon esiin sen "herkän taiteilijasielun". Varmaan kadun sitä jossain vaiheessa, mutta sillä uhallakin.

Tytöllä on hauska ääni ja kappaleita pystyy kuuntelemaan sujuvasti sekä taustamusiikkina että ihan varta vasten. Vaikka mukana on nopeampiakin raitoja, varsinaisesti vaikutuksen ovat alusta asti tehneet hitaammat tunnelmoinnit. Biisien äänimaailma ja fiilis on välillä jopa käsin kosketeltavan aistikas. Vaikka sanoitukset ovatkin toisinaan niin sanotusti peruskauraa, joukossa on huomattavan paljon sellaista tekstiä, joka ainakin itseäni koskettaa.

Yksi kauneimmista on varmaan Closest Thing to Crazy, joka jotenkin oudosti tuo mieleen paljon hyviä, mutta toisaalta myös pahoja hetkiä. Kappaleen teksti putoaa kategoriaan "perussettiä". Silti siinä on ainakin omasta mielestäni jotain mystisen nättiä. Taustalla soiva akustinen kitara ja tyylikkäästi toteutetut jouset luovat herkän ja kauniin tunnelman, eikä biisiä ole pilattu typerällä eruoviisunostatuksella, jolla on saatu monta rauhallista ja mukavaa raitaa pilattua.

Ehkä hieman omaperäisemmillä sanoituksilla varustettu Nine Million Bicycles saa jostain ihmeen syystä aina hymyn nousemaan esiin, jopa huonommillakin hetkillä. Lyriikoissa on jotain niin häpeämättömän elämäniloista hyväntuulisuutta, että se tarttuu. Tässäkin kappaleessa akustinen kitara luo rauhoittavan pohjavireen, jota säestetään huilulla ja kevyesti taustalla soivilla jousilla. Sanokaa mitä sanotte, mutta tykkään.

Yksi ehdottomista suosikeistani on kuitenkin hiukan nopeatempoisempi (mutta silti varmaan slovariluokkaan osuva) If You Were a Sailboat, jonka kertosäkeestä myös tämän julkaisun otsikko on napattu. Sinänsä tämän tyyppisiä biisejä on maailma pullollaan, mutta Katien ääni, lyriikat ja - jälleen kerran - akustinen kitara jousitaustan kanssa nostavat tämän yhdeksi lempikappaleistani. Tulee aina semmoinen olo, että "tuollaisen rakkauden minäkin haluan löytää".

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä haluan nostaa esiin kappaleen nimeltä Spider's Web. Tämä ei niinkään ole "rakkauslaulu" kuin kannanotto maailman nykytilanteeseen, eritoten erilaisiin kriiseihin ja kahakoihin ympäri maapalloa. Vähän raskaammin rummuin, sähkökitaroin ja pianoin sävytetty biisi saa lopussa pienen nostatuksen, mutta jotenkin se ei tässä häiritse. Sanoma on kuitenkin tärkein. Tästä ei löydy kunnollista videota, joten pistin liven. Ei kalpene yhtään studioversion rinnalla.

Nyt on sitten tullut se hetki kun saa nauraa ja solvata. Kyllä, minä tykkään näteistä kappaleista. Kyllä, uskalsin kertoa asian tosi rohkeasti nimettömänä netissä. Olen nyt kuitenkin sitä mieltä, että mieskin saa kuunnella jotain muuta kuin Pate Mustajärveä ja Metallicaa. Ja satun pitämään vähän rauhallisemmasta musiikista silloin tällöin. Joitakin se tuntuu haittaavan, miehen mitta kun tuntuu olevan se, kuinka raskasta heviä kuuntelee.

Laitetaan tähän loppuun vielä linkki yhteen Katien reippaammista kappaleista niin ei mene ihan herkistelyksi: Crawling Up a Hill. Muistuttaa muuten tämäkin välillä omaa elämää. Kiitos ja näkemiin.

Perstain mietelmiä

Alkuun pari varoituksen sanaa: aion tänään heittäytyä villiksi. Niin villiksi, ettei moista ole nähty sitten... No, ei ole nähty vähään aikaan. Nimittäin... (rumpujen pärinää ja jännitystä kihisevä ilmapiiri) ...sen sijaan, että istuisin perjantai-illan kotona homehtumassa normaaliin tapaan, laitan hetken päästä saunan lämpiämään, haen lähikaupasta pari olutta ja vieläpä juonkin ne (kotona homehtumisen ohessa)!

Asia on näetsen sillä tavalla, että olen viimeksi maistanut alkoholipitoista tuotetta lokakuun lopulla. Tajusin sen itsekin vasta tänään. Sen kunniaksi päätin laittaa elämän risaiseksi ja juoda ihan kaksi annosta. Ihan vaan, ettei "tatsi" häviä täysin. Taidanpa oikein hankkia seuraksi askillisen pikkusikareita, niitäkään ei ole tullut käytettyä sitten kesän.

 Mihinkään kotikylän rientoihin en tosiaan aio perjantain kunniaksi painella, samoihin naamoihin siellä törmää kuitenkin joka kerta. Miten sattuukin aina niin, että kun sen kaksi kertaa vuodessa jaksaa kylille lähteä, siellä on joka kerta samaan aikaan samoja ihmisiä. Johtuneeko siitä, että tässä kaupunginkuvatuksessa on jotain neljä asukasta?

Ei vaan, kyllä niitä taitaa jokunen tuhat olla tässä keskustan alueella ja taannoisten kuntayhdistymisten myötä reunamilla vielä lisää. Ja mukava kaupunkihan tämä on: kaikki tarvittava löytyy, kaikki on lähellä ja pari isompaakin paikkakuntaa on tunnin autoilun päässä. Harrastusmahdollisuudet ja -paikat löytyvät ihan kotinurkilta eikä koirankaan kanssa tarvitse lähteä tallustamaan kilometrien päähän, jos haluaa päästä puistomaisempaan maisemaan, pois autojen hälinästä.

Lähitulevaisuudessa näyttäisi käyvän vielä niin, että kerrostaloasumisestakin siirrytään tuon hurtan kanssa vähän kauemmas keskustasta ja rivitalonpätkään. Eli ulkoilu helpottuu entisestään, mikä ei koskaan ole huono juttu. Ja mukavampi sitä on aina maksella omaa pois kuin vuokrarahoja jonkun muun - tässä tapauksessa kaupungin - taskuun. Vaikkei tässäkään kämpässä valittamista ole, hyvä on tämä.

Vaan lähti nyt tämä päätön ja sisällötön ajatus vähän rönsyilemään. Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, alkuperäinen ajatus oli hommata pullo viiniä. Lopulta kuitenkin päädyin pariin olueen, koska kokonaisessa viinipullossa on aina vaarana, että se kuluukin sitten huomaamatta kokonaan. Kun malttaa ostaa vain pari tölkkiä tai pulloa, pysyy maltti paljon paremmin kun juoma väistämättä loppuu ennen humaloitumista.

...

PS. Älkää huolestuko, hyvät ihmiset. Kyllä tämä pirteys kohta katoaa. Nähkääs, elämä on tuskaa, surua ja kärsimystä, vaikka välissä on kyllä huonompiakin päiviä.

PPS. Mopot, skootterit ja mopoautot pitäisi räjäyttää. Kaikki. Mahdollisimman pian.

Ai niin!

Piti kertoa, että löysin uuden rakkauden:

Gibson Les Paul Standard 2008 HB

Tahtoo. Paljosti ja kovin. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että lomarahat on jo käytetty, ainakin imaginäärisellä tasolla.

Maestro! La música por favor!

Sainpa tässä vihdoin ostettua muutaman loppuvuodesta ('10) ja alkuvuodesta ('11) ilmestyneen musiikkijulkaisun. Toisin sanoen olin siis levyostoksilla. Ovat muuten kalliita, ihan näin sivumennen sanoen. Joka tapauksessa nyt kyseisiä plättyjä oli ilmestynyt jo osittain alennusmyyntiin, joten pitihän tilaisuus hyödyntää. Samalla käteen tarttui myös muutama ihan normihintainen tuote.

Ensimmäisellään meikäläisen täysin sulattanut Duffy ei uutukaisen äänitteensä ensisinglellä oikein vakuuttanut. Aluksi siis. Mutta kun Well Well Well alkoi kuulua useammin, huomasin yhtäkkiä pitäväni kyseisestä raidasta. Samaten myös koko uusi albumi Endlessly oli ensipuraisulla järkytys: missä soljuvat soul-soundit edelliseltä levyltä? Missä pehmeys ja tyylikkyys? Tilalla iskeviä konein ryyditettyjä pop-ralleja, joiden voisi kuvitella soivan jossain pintaliitoklubilla.

No, ei muuta kuin hetken pureskelu ja levy uudestaan soittimeen hiukan myöhemmin. Ja kas kummaa: sieltähän se korva alkaa erotella melko nasevia kuvioita, eikä konemaisuuskaan enää häiritse niin pahasti. Kokonaisuus on toimiva ja pääosin jopa miellyttävä kuunnella. Jos muutamasta kappaleesta poistaisi konebiitit ja laulajatar itse ei paikoittain kuulostaisi pikkuoravalta, tämä saisi paremmat pisteet tältä yhden miehen raadilta. Nyt 8/10.

Toinen testattu loppuvuoden julkaisu oli CMX:n tuorein, Iäti. Radiosoitossa ainakin Radio Rockilla ollut sinkkulohkaisu Sateenkaaren pää on pitkin matkaa ollut mielestäni semmoinen perushyvä CMX-rallatus, arvosanana hyvä plus. Itse albumi on kokonaisuutena hyvinkin tasapaksu, varsinaisesti mikään kappale ei jää päähän toista paremmin. Periaatteessa voisi sanoa, että tasaisen varmaa suoritusta Yrjänältä ja kumppaneilta.

Se, mikä häiritsee (ja on häirinnyt orkesterin viimeisten kolmen-neljän levyn ajan) on se, että yhtyeen äänimaailma, soundi ja biisien tunnelma on alkanut toistaa itseään. Lyriikoista on vaikea sanoa, A.W. Yrjänän aivoituksista kun nyt ei ota pirukaan selvää. Toisaalta yhtyeen tekstit ovat aina olleet CMX:ssä se viehättävin osio. Ja täytyy sanoa, että CMX ei kuitenkaan ole niin omaan kuoppaansa jumittunut kuin Lappeenrannan ylpeys(?) eli Kotiteollisuus. Oli miten oli, tälle kivasti nimetylle Iäti-albumille tipahtaa pisteitä myös 8/10.

Kolmantena mainittakoon iki-ihanan blues-/jazz-tyttösen (tai vissiin nyt jo naisen), Katie Meluan House-niminen albumi. Tämä kolahti ja lujaa! Ei ihan pääse kolmen edeltäjänsä tasolle, mutta siihen on hyvä syy. Edelliset nojaavat hyvin vahvasti blues- ja jazz-soundeihin ja -melodioihin, kun taas uutuus hakee tyyliään enemmän pop-musiikin puolelta. Allekirjoittanut on kuitenkin vannoutunut blues-musiikin harrastaja, joten se puoli tipahtaa paremmin.

Ensimmäinen single The Flood on melko eeppinen teos, mutta vaati ainakin tältä raadilta muutaman kuuntelukerran kunnollisen mielikuvan muodostamiseksi. Loppupäätelmä oli, että toimii. Albumin rauhallisemman alun jälkeen 20- ja 30-lukujen soundeihin nojaava A Moment of Madness saa tunnelmallaan hymyn huulille ja myöhemmin vuoron saavat nopeampitempoiset raidat ovat mukavaa kuunneltavaa. Kokonaisuutena toimiva, ainoa miinus liiallinen popahtavuus. Pisteitä 9/10.

Joskus hamassa tulevaisuudessa on tarkoitus tuoda ilmi mielipiteet myös kahdesta kovan luokan "mies ja kitara" -parivaljakosta. Toisin sanoen Eric Claptonin uusimmasta nimeltään Clapton sekä Bruce Springsteenin The Promise -boksista, johon on koottu miehen julkaisematonta tuotantoa 70-luvun lopulta. Molemmat ovat vallan suuria suosikkejani ja kyseiset julkaisut olleet kuuntelussa tiukasti jo viime vuoden lopulta. Mielipiteet on siis muodostettu, mutta vielä pitäisi saada aikaiseksi työntää ne tänne kirjalliseen muotoon. Ehkä sekin tässä vielä lähitulevaisuudessa onnistuu.

Ai niin, huomasitteko: en edes valittanut mistään.

Kerro, kerro, kuvastin... eli aika katsoa peiliin.

Eilen illalla lueskelin blogia Maailma on kyllä kumma paikka. Blogin kirjoittaja Hanna otti viimeisimmässä tekstissään kantaa Japanin maanjäristykseen ja sitä seuranneisiin "oheistuotteisiin", kuten tsunamiin ja ydinvoimalaonnettomuuteen. Nyt täytyy sanoa, että kyseinen kirjoitus sai allekirjoittaneenkin ajattelemaan omaa olemista uudesta näkövinkkelistä.

Taitaa valitettavasti olla niin, että suurin osa julkaisemistani avautumisista on ollut lähinnä valitusta siitä, miten kaikki on huonosti ja mikään ei suju, yhy-yhy-nyyh-niisk-itku-potku. Voi hellanlettas sentään, mitä itkemistä. Asiahan on nimittäin nyt sillä tavalla, että verrattuna moniin muihin tällä planeetalla taapertajiin olen melkoisen hyväosainen. Mitä väliä, jos lahjoittaa viikossa muutaman tunnin vapaa-aikaansa hyväntekeväisyyteen firmalle tai jos lauantai-iltana on vähän yksinäinen olo?

Taitaa olla aika ottaa itseään niskasta kiinni ja ravistaa oikein huolella. Rupesi oikein ärsyttämään oma vinkuminen ja angstaaminen. Piti ihan käydä peilin edessä ja haistattaa itselleen se kuuluisa pitkä ja v-alkuinen ruma sana.

...

Ja seuraavassa julkaisussa on kuitenkin taas kaikki huonosti.

Ei jaksa enää huvittaa

Alkaa kyllästyttämään tämä tylsyys ja  toinen toisensa jäljessä samanlaisina toistuvat päivät. Perusteellisesti. Tänään oli nimittäin taas niin perus-perus-perus-lauantai ettei vielä koskaan.

Seitsemältä ylös, kahvi tulille ja koiran kanssa aamupissalle. Reilu tunti ulkona, sen jälkeen kahvia ja lehden lukua. Loput aamupäivästä koiran kanssa touhuilua sisällä, hiukan ennen puoltapäivää taas pariksi tunniksi ulos. Iltapäivä meni näppärästi imurin ja luutun varressa ja kolmelta ruoanlaittopuuhiin. Viiden ja seitsemän välissä touhuiltiin taas metsässä, hurtta sai juoksennella vapaana. Kotiin tultua taas vähän kahvihommia ja nyt tämän kimpussa. Ilta ei lupaa mitään normaalista poikkeavaa, puhelin on ollut kovin hiljainen. Ei siis mitään uutta auringon alla, nukkumaan voi huoletta painua iltalenkin jälkeen, siinä kymmenen pintaan.

Tiedostan tavallaan sen, että asiain tola on aivan täysin itsestäni johtuvainen. En viihdy yökerho-skenessä enkä jaksa harrastaa mitään joukkuelajeja, mieluummin urheilen itsekseni. Kaikki paikalliset tuttavuudet alkavat olla pariutuneita ja aikaa vietetään mieluummin kahdestaan tai muiden pariskuntien seurassa. Enkä viitsi tuppautua "yksinäisenä sutena" siihen porukkaan. Jonkun aikaa jaksoin soitellakin viikonloppuisin, josko jotain yhteistä tekemistä keksisi. Mutta kun puhelut alkoivat mennä vastaajaan tai toisesta päästä sai epämääräisen vastauksen "ehkä, en tiiä vielä, soittelen myöhemmin", päätin antaa olla. Vastausta kun ei koskaan kuulunut ja peräänsoitteluihin ei enää vastattu.

Yksinkään ei oikein huvita mihinkään mennä, joten sekin on jäänyt. Viimeksi taisin olla "kaupungilla" viikonloppuna joskus syys-lokakuun vaihteessa. Sekin reissu oli täysi fiasko, olin tyystin ulkopuolinen ja jätinkin leikin kesken melko nopeasti. Sen jälkeen en ole jaksanut enää vaivata muita turhilla puheluilla ja viikonloputkin on oleiltu tiiviisti rakin kanssa kahdestaan. Helpointa se lienee kaikille niin. Olen alkanut ymmärtää, että olen muiden mielestä ärsyttävä ja omituinen erakko, joten miksenpä sitten pelaisi sen roolin mukaista peliä. Jos ei seuraani kaivata, niin en sitä sitten väkisin tuputa.

Mutta on tässä toisaalta hyvätkin puolensa. Ei kulu rahaa ja aamulla voi herätä pirteänä ilman päänsärkyä. Tosin viime aikoina ei ole taas paljon tullut nukuttua ja päätäkin on särkenyt tasaisesti, samoin on alkanut esiintyä huimauskohtauksia. Lieneekö jotain stressireaktioita. Voi tietysti johtua myös siitä, että ruokailuja on saattanut jäädä väliin useampia kiivaasta työtahdista johtuen. Samasta syystä johtunee unettomuus, yöt on tappavan tasaisesti pyöritty sängyssä työasioita miettien ja tehtävien hoidon järjestelyjä pohtien. Joku työkavereista taisi jo ehdottaa lääkärissä käymistäkin.

Taitaa olla perinteistä suomalaista itsepäisyyttä, mutta en käynyt. Se nyt on ihan sama, ei tässä ole mitään menetettävää. Niin kauan kuin vähänkin ajatus kulkee ja fysiikka ei täysin petä, niin kauan mennään. Jos siitä sitten kärsitään jossain vaiheessa, sitten kärsitään. Suoraan sanoen vituttaa jo kaikki niin paljon, ettei jaksa edes moisesta välittää.