Olen tässä vähän mietiskellyt. Mietinnän aiheena on ollut lähinnä Norjan tapahtumat ja niiden järkyttävyys. Jotenkin kyllä pysäytti, että niinkin lähellä (tavallaan) voi tapahtua jotain niin karmaisevaa. Koitan olla moralisoimatta ja suhtautua asioihin rationaalisesti, mutta silti se karmaisee, mitä kaikkea nykypäivänä voi sattua aivan yllättäen.
Vaikka Suomeenkin rantautui muutama vuosi sitten "kouluammuntabuumi", tämä oli kyllä pysäyttävä tapaus. On tietyllä tavalla järkyttävää ajatella, miten helposti vastaavanlaisia massasurmia voisi tapahtua myös Suomessa. Onhan meillä kuitenkin järjestelmä, joka kouluttaa nuoria miehiä nimenomaan käyttämään tappamiseen tarkoitettuja välineitä.
Tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä Puolustusvoimia kohtaan. Itse ainakin koen asian niin - myöskin armeijan pitkän kaavan mukaan käyneenä - että PV:n tarkoitus ja päämäärä on nimenomaan kouluttaa aseiden käyttöä ns. pahan päivän varalle, että Suomella olisi tarpeen tullen mahdollisuus puolustautua oletettua aseellista hyökkäystä vastaan.
Ikävä tosiasia kuitenkin on, että laillisenkin aseen hankkiminen ja sen käytön harjoittelu on helppoa. Enkä tarkoita nyt sitä, että ko. asioita pitäisi entisestään rajoittaa. Näiden välineiden väärinkäyttäjiä on kuitenkin lopulta murto-osa harrastajista, varsinkin kun miettii paljonko maassamme on esim. metsästäjiä ja muita ampumaharrastajia. Silti yksikin on aina liikaa.
En oikein osaa nyt pukea sanoiksi perimmäistä tarkoitustani. Siksipä tämä saattaa kuulostaa tyhjänpäiväiseltä löpinältä. Tapahtuneet veriteot ja niiden suorittajan kylmäverisyys joka tapauksessa pysäytti ajattelemaan elämän haurautta - jos näin korni ilmaus sallitaan - ja tällaisten tapahtumien turhuutta sekä ihmisen julmuutta.
Itse olen siis myös tavallaan aseharrastaja, käyn silloin tällöin ampumaradalla paukuttelemassa. Mutta ikinä, ei koskaan eikä milloinkaan, ole päässäni edes käväissyt ajatus toisen ihmisen surmaamisesta. Ei edes ns. huumorimielessä, siinä asiassa kun ei mitään leikillistä ole. Jo armeija-aikana mietin asiaa ja totesin, ettei minusta ole elävän olennon ampujaksi kuin pakon edessä. Ei ihmisen eikä eläimen.
Anteeksi nyt tästäkin turhasta tekstistä, piti vain päästä purkamaan ajatuksia tästäkin asiasta. Turhanpäiväistä jaaritteluahan tämäkin taisi olla, itsestäänselvyyksiä toisensa perään. Jälleen kerran: kiitos ja anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti