Niin on. Elämä kulkee eteenpäin, mikään ei muutu, mitään yllättävää ei tapahdu. Huominen on samanlainen kuin tämä päivä, joka oli uusinta eilisestä. Vaan mitäpä siitä, vai mitä? Arjen pikku rutiinit ovat turvallisia; on helppo olla, kun tietää tarkalleen, miten homma toimii.
Kello soi vähän ennen kuutta. Kahvi valumaan ja suihkuun. Pikkukaupungin seitinohuen paikallislehden ehtii näppärästi selailla parvekkeella ennen töihin lähtöä. Kuulokkeet korville ja polkupyörä ulos varastosta; 20 minuutin työmatka läpi aamu-unisen kotikaupungin herättää sopivasti ennen työpäivää.
Ja sitten se jo alkaakin: työvaatteet pukukaapista ja toimiston ovi auki. Pikainen sähköpostin tarkastus, jonka jälkeen ensimmäiset alaiset ovatkin jo raapimassa toimiston ovea ja vaatimassa ohjeita päivän toiminnasta, vaikka asiat on edellisenä päivänä jo käyty läpi. Ei se mitään, kerrataan.
Nyt vuorossa on väkivaltaisella, kurkkua polttavalla nopeudella ryystetty kahvikupillinen, jonka jälkeen voikin siirtyä seurailemaan edellämainittujen alaisten toimintaa hierarkian alimman portaan keskuudessa. Kuten tavallista - vaikka päivän piti olla läpihuutojuttu - touhu vaikuttaa epätoivoiselta rimpuilulta, eikä mistään tule mitään.
Tässä vaiheessa mielen valtaa turhautuminen ja esiin kaivetaan kuvitteellinen käsipeili: olenko MINÄ huono motivoimaan ihmisiä hyviin suorituksiin, vai eikä tuosta mullilaumasta vain yksinkertaisesti ole mihinkään? Nyt on aika tehdä ratkaisuja. Mennäkö puuttumaan asiaan, vai poistuako vaivihkaa takavasemmalle ja kahvioon hukuttamaan itsensä kofeiinipitoiseen tervaan?
Onneksi parin tunnin päästä saapuu pelastava lounastauko. Nyt on aika koota itseluottamuksen ja positiivisen ajattelun rippeet ja yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Mauttoman ja ylihintaisen linjastolounaan jälkeen maailma näyttää taas hetken paremmalta paikalta, mutta totuus iskee vääjäämättä päin kasvoja iltapäivän koittaessa.
Onneksi koko sakki on loppupäivän jonkun muun onnettoman kanssaeläjän riesana jollain turhanpäiväisellä luennolla tai oppitunnilla, josta kenellekään ei jää muuta kuin paha maku suuhun. Iltapäivän päätteeksi käydään läpi seuraavan päivän tehtävät - jotka tietysti taas kerrataan aamulla - ja sitten voikin turtana sulloa työvaatetuksen taas pukukaappiin yöksi.
Pyöräily kotiin nostattaa ehkä hieman mielialaa; lähikaupassa mukava kassaneiti ehkä suo jopa hymyntapaisen, jos oikein lykästää. Kotona odottaa tuttu hiljaisuus. Toisaalta se on rauhoittavaa, toisaalta olisi joskus ihan kiva, jos siellä vaikka olisi joku, jota halata kotiin tullessa. No, samapa tuo.
Pikainen ruoanlaitto ja ruokailu, jonka jälkeen ehkä hieman turhanpäiväisiä iltapäiväohjelmia tai kanavasurffailua. Kahvia ei uskalla keittää, päivän aikana nautitut 10 kupillista alkavat muutenkin muistuttaa itsestään. Kun ruoka on sopivasti laskeutunut, onkin aika pukea lenkkivaatteet ylle ja painua pururadalle.
Juokseminen tyhjentää mielen kuluneesta päivästä ja väsyttää sopivasti. Pikainen suihku, ehkä lisää turhanpäiväistä TV-soopaa, iltauutiset ja yhtäkkiä onkin aika hiipiä makuuhuoneen puolelle. Välillä nukkumatti saapuu helposti, useimmiten ei. Silloin voi turvautua vaikka hyvään kirjallisuuteen. Jossain vaiheessa tajuttomuus pelastaa, kunnes herätyskello pärähtää ja oravanpyörä pyörähtää.
Niin että kyllä harmaan arjen rutiinit ovat sitten hieno keksintö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti