Varoitus: Seuraava teksti saattaa aiheuttaa provosoitumista. Se ei kuitenkaan ole missään nimessä tarkoitus.
Sitten asiaan. Meneilläänhän on paraikaa kansallinen surujuhla nimeltään jääkiekon maailmanmestaruuskisat. Niille, jotka eivät vielä tiedä: kyseessä on vuosittainen tapaus, johon myös piskuinen Suomi joka kevät lähettää joukon miehiä. Ja joka kevät toivotaan sormet ristissä, että tällä kertaa onnistaisi ja tuhlaajapojat pääsisivät palaamaan maailmalta kaulassaan kullattu metallilevy merkkinä menestyksestä.
Joka kevät lehdistö ja muu urheilumedia kohkaa ja hehkuttaa, kuinka "nyt on hyvä joukkue" ja on olemassa "kaikki mahdollisuudet voittoon". Joka kevät joutuu kansa kuitenkin pettymään. Alkusarjan "helpot" ottelut kun on selvitetty (kuten Tanska-peli vuonna 2010), vastassa onkin yleensä liian korkea seinä. Yleensä tämä seinä on nimeltään Tsekki, Ruotsi tai Venäjä. Toisinaan käy niin kuin tänä vuonna, että ylittämätön muuri sattuu kohdalle jo ensipelien aikana (Tsekki). Joka tapauksessa niin käy jossain vaiheessa. Viimeistään finaalipelejä ratkottaessa.
Sinänsä huvittavaa, että länsinaapureiden huonolle onnelle naureskellaan (silloin kun sitä sattuu osumaan kohdalle), oli kyse sitten urheilusta tai vaikka Euroviisuista. Onko kansallinen itsetunto tässä maassa tosiaan niin pohjassa, että muiden epäonnistumiset tuottavat niin suunnatonta mielihyvää? Jos ruotsalaiset sattuvat tipahtamaan esim. näistä bileistä ennen aikojaan, voi sitä vahingonilon määrää ja hymähtelyä paikallisten "kansansurulle". Huomaamatta tuntuu jäävän se, ettei tässä asiassa olla täälläkään pekkaa pahempia. Ihan sama reaktio syntyy, kun Suomi pudotetaan. Se vain verhotaan murahtelemalla, että "kyllähän tuota tiesi odottaa" tai "näkihän sen ettei nuo mitään saa aikaiseksi".
Ja eikö nyt ole hivenen naurettavaa sekin, että kun päämäärä on kerran yli 15 vuotta sitten saavutettu, se kortti kehdataan vetää esiin joka tilanteessa. Seurasin kerran huvittuneena vierestä, kun lievästi päihtynyt suomalainen nuorimies keuhkosi huonolla englannilla ruotsalaiselle vastineelleen M/S Viking Mariellan yökerhossa, että "rimembör naintifaiv, hä?" Niinpä, muistatkos. Tässä vaiheessa keskustelukumppani meni jokseenkin hämilleen ja alkoi selvästi miettiä vuosilukuja, jolloin Ruotsin joukkue on kyseisen tittelin ominut. Myötähävetti maanmiehen puolesta.
Jos ajatellaan asiaa oikein järjellä, Suomella ei oikeastaan ole minkäänlaisia mainittavia meriittejä jääkiekon kansainvälisten ottelujen saralla. Nämä MM-räpellykset eivät oikeastaan ole minkään arvoisia saavutuksia, todelliset arvokisat kuitenkin pelataan vain neljän vuoden välein. Olympialaisistahan nyt ei mainittavia tuloksia ole koskaan saatu, vaikka joka kerta sinnekin pitää ängetä sähläämään. Sama juttu tuntuu niissäkin tapahtumissa esiintyvän: kun vastassa on oikeasti iso kiekkomaa, menee pupu pöksyyn ja homma ei pysy käsissä. Että sikäli en jollain esihistoriallisella (yhdellä ainoalla) maailmanmestaruudella paljon huutelisi turuilla ja toreilla.
Ja älkäähän nyt taas ymmärtäkö setää väärin. Jääkiekko on hieno urheilulaji ja pelurit ammattimiehiä. Pelejä on mukava katsoa, lajissa on vauhtia ja tapahtumia vaikka muille jakaa. Enkä mitenkään halua mollata nykyisessäkään jellonatiimissä hikoilevia ukkoja tai väheksyä heidän osaamistaan. En vain jaksa ymmärtää sitä jumalatonta hössötystä ja hälinää, minkä nämäkin geimit joka vuosi aiheuttavat. Kyseessä on kuitenkin asia, joka toistuu JOKA VUOSI. Itse en esimerkiksi edes muista, kenelle viime vuoden mestaruus meni. Kuten sanottu, oikeata arvoa annan vain ja ainoastaan olympialaisille. Niihin kisoihin kun kerätään oikeasti maiden parhaimmisto mittelemään keskenään.
Suutuitte kuitenkin. Ihan sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti