Tiedän, että lupasin jokunen julkaisu sitten olla valittamatta. Tiedän myös, etten ole sitä lupausta pitänyt. Tietäkää te, että aion rikkoa sitä jälleen kerran.
En tiedä, johtuuko keväästä vai mistä, mutta jo muutaman vuoden ajan tähän samaan aikaan alkaa nostaa päätään sietämätön ahdistus. Tai ahdistus ei välttämättä ole oikea sana, paremminkin ehkä levottomuus. Joillakin ihmisillä syksy tuo mukanaan masennuksen, meikäläisellä taas kevät aiheuttaa tietynlaista melankoliaa.
Tänään seinät alkoivat kaatua päälle tuossa iltasella, joten päätin käväistä kävelyllä rauhoittuakseni. Nappasin koiran mukaan ja suuntasin ajattelematta läheiseen puistoon, siellä kun on yleensä rauhallista ja järven rannalle on mukava jäädä välillä istuksimaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin väärä paikka.
Kuljeskelin pitkin rantatietä ja annoin koiran kaikessa rauhassa haistella ruohikolla. Siinä samalla oli aikaa tutkailla, mitä puistossa tapahtui. Ei olisi pitänyt, sillä henkinen paha olo lähti saman tien nousukiitoon. Joka puistonpenkillä ja koivun alla istui tai makoili pariskuntia, niin nuoria kuin vanhojakin. Tarkemmin ajatellen taisin itse asiassa olla koko paikan ainoa yksin liikkeellä oleva henkilö.
Olen jonkin aikaa tuudittautunut siihen ajattelumalliin, että työ vie suuren osan ajasta ja koiran kanssa touhuaminen loput. Että ei tähän mikään "parempi puolisko" nyt mahtuisikaan, että olen ihan tyytyväinen itsekseni. Saa tulla ja mennä miten huvittaa ja tehdä asiat omalla tavallaan. Se on ollut jotenkin lohdullista ja turruttavaa, jopa helpottavaa.
Yhtäkkiä, siinä järven rannalla, tuli kuitenkin oivallus: aika tyhjäähän tämä kuitenkin on. Tein yhteenvedon, ja tulos oli seuraava. Olen viimeksi ollut yhteydessä paikallisiin kavereihin muistaakseni marraskuussa ja silloinkin sattumalta. Olen edellisen kerran ollut viikonloppuna "ulkona" lokakuun alkupuolella. Olen viimeisen vuoden ajan viettänyt yksin kotona kaikki sellaiset juhlapyhät, jolloin "normaalisti" on tapana olla perheen tai ystävien kanssa.
Tiedostan kyllä sen, että suurimmaksi osaksi kaikki em. asiat ovat itsestäni johtuvia. En ole mikään suuri humoristi tai armoitettu seuramies, joten on ihan luonnollista, etten saa kutsuja yhteisiin rientoihin. Ja jos ei kutsuja tule, ei seuraani kaivata, niin yksinkertaista se on. Edelleen tiedostan sen, että hiljainen ja sulkeutunut, ei-juuri-minkään-näköinen mies ei välttämättä ensimmäisenä herätä vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta.
Kuitenkin sitä toivoo, että joskus vielä onnistuisi kehittämään toimivan parisuhteen. Nimenomaan toivoo, uskoa ei jaksa. Taitaa vaan olla sellaista "houkan toivoa". Tänään tuntui erityisen pahalta. Onneksi on koira, siitä saa paljon sisältöä arkeen ja juhlaan. Tulipahan vuodatettua nyt sitten tämäkin. Anteeksi vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti