Tänään ei suju. Mikään. Eikä oikein sekään. Yritin herätä ihmisten ajoissa vapaapäivästä huolimatta, että saisin aamupäivällä siivottua. Ei onnistunut, venyttelin tyytyväisenä sängyssä, että onpas virkeä olo. Sitten huomasin kellon olevan yli yksitoista, en ollut herännyt kellonsoittoon. Että näin... Siinä meni se tehokas aamupäivä.
No, ajattelin, ei se mitään. Kulutetaan sitten iltapäivä imurin varressa. Keittelin rauhassa kahvit ja istahdin parvekkeelle muki kätösessä. Hetken mielijohteesta päätin napata pöydältä illalla kesken jääneen kirjan mukaan. Virhe. Kirja kului loppuun siinä istuskellessa ja yhtäkkiä kello olikin puoli kolme. Taputin itseäni päälaelle hyvästä suorituksesta niin, että siihen sattuu vieläkin.
Eipä kai siinä, nälkä alkoi olla jo, joten päätin alkaa ruoanlaittopuuhiin. Kaikki sujui oikein mukavasti syömisvaiheeseen asti. Silloin tajusin, että kana oli edelleen lähes raakaa sisältä. Hieno homma, totesin ja viisari alkoi siirtyä punaisen puolelle. Jostain kumman syystä se, että kanan kypsyttämistä voisi vielä jatkaa, juolahti mieleeni noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun olin viskannut sen roskiin. Onneksi ei ollut mitään helposti rikki menevää lähettyvillä sillä hetkellä.
Pari voileipää kurkusta alas ja muutama rauhallinen sisään-ulos-hengenveto. Pahin nälkä ja ärtymys oli taltutettu. Sitten soi puhelin ja sovin juoksulenkille lähdöstä parin tutun kanssa. Pururadalla kaikille tuli yhtä aikaa massiivinen aivopieru ja syke nousi heti lähdössä huimiin lukemiin. Luonnollinen seuraus tälle oli tietysti se, että parinkymmenen minuutin päästä puuskutimme kaikki ylämäen päällä naama punaisena ja kuoleman kielissä. Loppumatka meni hiljaisuudessa ja miltei kävelyvauhtia.
Melkein pelottaa, mitä ilta vielä tuo tullessaan. Tekisi mieli käydä ostamassa koppa keskiketterää ja kiskaista taju kankaalle. Huomenna voisi sitten soittaa töihin kulmakarvat kipeinä, naama valkoisena ja silmät punaisina, että "on vähän heikko olo, en taida tulla tänään". Enpä kuitenkaan taida, kalja olisi kuitenkin lämmintä ja pomo samaan aikaan kaupassa. Niin, että ei sitä selitystäkään uskottaisi. Sitä paitsi olen liian kiltti työntekijä huijatakseni sillä tavalla...
Anteeksi nyt, johonkin tämä piti purkaa. Todennäköisesti kone hajoaa, kun yritän julkaista tätä. Joku saattaisi jopa toivoa sitä.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Kaikkitietävä kakkosmies
On se kyllä hienoa tuo työnteko. Erityisen mahtavaksi sen tekee lähin alaiseni, joka on sitten vallan hurmaava ihminen. Lainkaan ei haittaa se, että kyseessä on ylimielinen, Etelä-Suomen kokoisella egolla varustettu besserwisser. Muiden ammattitaitoa on varaa arvostella, vaikka oma työpäivä kuluu lähes poikkeuksetta toimistossa kuminauhoilla leikkien tai tupakkapaikalla notkuen. Ylitöitäkin tuntuu viikoittain kertyvän tyhjäntoimittamisesta sillä tahdilla, että perjantaina on pakko jo puolilta päivin lähteä "tasoittelemaan tunnit".
Vankalla, jo parin kuukauden työkokemuksella on toki varaa tulla arvostelemaan esimiestäkin omassa työssään. Minä raukka kun olen ollut tässä virassa vasta kolme vuotta, alalla erilaisissa tehtävissä vajaat kuusi vuotta ja tätä varten jotain säälittäviä korkeakoulujakin käynyt. Niin, että eihän tässä nyt ole vielä kerinnyt minkäänlaista näkemystä asioista kerätä itselleen. Pari kertaa on tehnyt mieli toivottaa keltanokka melko pitkälle, kun ilmoille on päässyt joku älyvapaa ja täysin toteuttamiskelvoton idea, jolla "asiat saataisiin toimimaan tehokkaammin".
Parasta on, että tämä apina tietää kaikesta kaiken ja osaa tehdä joka ikisen asian paremmin kuin muut - nekin, jotka ovat tulleet firmaan joskus kultaisella 80-luvulla ja ehkä oppineet vuosien varrella kikan tai pari. Jos yrittää neuvoa jossain uudessa asiassa, vastaus on poikkeuksetta tyyliä "Kyllä mä tän hoidan!" loukkaantuneella äänensävyllä. Kyllähän se hoituu, lopputulos vain on yleensä jotain katastrofin ja maailmanlopun väliltä. Neuvoja ei oteta vastaan, ja jos niitä joskus harvoin satutaan kysymään, vastausta ei kuitenkaan kuunnella. Ja sitten valitetaan "isolle herralle", kun kukaan vanhemmista ei ikinä opasta työtehtävissä. Että näin.
Hienoa on myös katsoa, kuinka kyseinen herrasmies ei koskaan unohda jakaa pahoja puheita ja juoruja työkavereiden selän takana. Erityismaininnan ansaitsee se, että tämä tapahtuu useimmiten vielä silloin, kun puheenaiheena olevan henkilön omat alaiset ovat kuulemassa. Ja silloinkin on hyvä varmuuden vuoksi vielä korottaa hieman ääntä ja vilkuilla välillä vaivihkaa, että vieläkö em. henkilöt ovat kuulolla. Pari kertaa tämä tapa on käynyt allekirjoittaneen tunne-elämän päälle ja olen sanonut aika pahastikin. Mutta eipä siitä mitään perille mennyt.
On sentään hyvä, että kaikkitietävyyteen ja muihin edellä mainittuihin avuihin on vielä onnistuttu jollain konstilla liittämään Mount Everestin kokoluokan itsevarmuus ja ego. Ja anna olla, jos satut sanomaan poikkipuolisen sanan tai antamaan "rakentavaa kritiikkiä"; se on kova paikka. Jos miehen omasta mielestä hyvin suoritettu tehtävä on sivusta seuranneen mielestä ollut täydellinen kaaos ja sen sattuu sanomaan ääneen, seuraa hetken hiljaisuus ja sen jälkeen sydänjuuria myöten loukatun opastus siitä, kuinka hän kyllä osaa hommansa ja muiden on turha tulla häntä neuvomaan omassa työssään.
Palaute ja siitä oppiminen ovat muutenkin pahimman luokan kirosanoja. Tämän miehen mielestä ei ole syytä tulla osoittelemaan hänen tekemiään virheitä, eihän kenelläkään ole siihen mitään oikeutta. Palautteen tulisi aina olla positiivista, sillä hänen toiminnassaanhan ei - seuraa suora lainaus - "ole ikinä mitään huomautettavaa". Ei niin. Ainoastaan jatkuvasti. En ole nimittäin eläissäni tavannut ketään toista yhtä epäpätevää, joka olisi omasta mielestään täydellisyyden ruumillistuma. Toisaalta se kyllä tuntuu oikeuttavan sen, että poikanen voi arvostella ja nälviä kaikkia muita. On oikeastaan pienen kokoluokan ihme, ettei joku ole jo sanonut todella pahasti. Rystyspusun kera.
Luojan kiitos työnkuvani muuttuu syksyllä ja pääsen seuraavaan tehtävään. Sitten ei enää tarvitse sietää tätä sekoilua ja järjettömyyttä. Pääsen toimimaan järkimiesten pariin. Ihmisten, jotka oikeasti jopa kuuntelevat ohjeet ja tekevät asiat halutulla tavalla, ei sähläten oman päänsä mukaan. Ihmisten, jotka uskaltavat ongelmatilanteessa kysyä neuvoa ja ovat kehittyneet huimasti, vaikka eivät kovin paljon em. henkilöä kauemmin ole olleet talossa. Voin valehtelematta sanoa, että suoritan "loikkauksen" lähestulkoon henkilökohtaisesta helvetistä maan pinnalle. Taivaaseen asti en uskalla luvata pääseväni. Joka tapauksessa: onnea seuraajalleni. Sitä tarvitaan.
Odotan innolla seuraavaa työporukan saunailtaa. Siitä voi kehittyä melko viihdyttävä tilaisuus.
Vankalla, jo parin kuukauden työkokemuksella on toki varaa tulla arvostelemaan esimiestäkin omassa työssään. Minä raukka kun olen ollut tässä virassa vasta kolme vuotta, alalla erilaisissa tehtävissä vajaat kuusi vuotta ja tätä varten jotain säälittäviä korkeakoulujakin käynyt. Niin, että eihän tässä nyt ole vielä kerinnyt minkäänlaista näkemystä asioista kerätä itselleen. Pari kertaa on tehnyt mieli toivottaa keltanokka melko pitkälle, kun ilmoille on päässyt joku älyvapaa ja täysin toteuttamiskelvoton idea, jolla "asiat saataisiin toimimaan tehokkaammin".
Parasta on, että tämä apina tietää kaikesta kaiken ja osaa tehdä joka ikisen asian paremmin kuin muut - nekin, jotka ovat tulleet firmaan joskus kultaisella 80-luvulla ja ehkä oppineet vuosien varrella kikan tai pari. Jos yrittää neuvoa jossain uudessa asiassa, vastaus on poikkeuksetta tyyliä "Kyllä mä tän hoidan!" loukkaantuneella äänensävyllä. Kyllähän se hoituu, lopputulos vain on yleensä jotain katastrofin ja maailmanlopun väliltä. Neuvoja ei oteta vastaan, ja jos niitä joskus harvoin satutaan kysymään, vastausta ei kuitenkaan kuunnella. Ja sitten valitetaan "isolle herralle", kun kukaan vanhemmista ei ikinä opasta työtehtävissä. Että näin.
Hienoa on myös katsoa, kuinka kyseinen herrasmies ei koskaan unohda jakaa pahoja puheita ja juoruja työkavereiden selän takana. Erityismaininnan ansaitsee se, että tämä tapahtuu useimmiten vielä silloin, kun puheenaiheena olevan henkilön omat alaiset ovat kuulemassa. Ja silloinkin on hyvä varmuuden vuoksi vielä korottaa hieman ääntä ja vilkuilla välillä vaivihkaa, että vieläkö em. henkilöt ovat kuulolla. Pari kertaa tämä tapa on käynyt allekirjoittaneen tunne-elämän päälle ja olen sanonut aika pahastikin. Mutta eipä siitä mitään perille mennyt.
On sentään hyvä, että kaikkitietävyyteen ja muihin edellä mainittuihin avuihin on vielä onnistuttu jollain konstilla liittämään Mount Everestin kokoluokan itsevarmuus ja ego. Ja anna olla, jos satut sanomaan poikkipuolisen sanan tai antamaan "rakentavaa kritiikkiä"; se on kova paikka. Jos miehen omasta mielestä hyvin suoritettu tehtävä on sivusta seuranneen mielestä ollut täydellinen kaaos ja sen sattuu sanomaan ääneen, seuraa hetken hiljaisuus ja sen jälkeen sydänjuuria myöten loukatun opastus siitä, kuinka hän kyllä osaa hommansa ja muiden on turha tulla häntä neuvomaan omassa työssään.
Palaute ja siitä oppiminen ovat muutenkin pahimman luokan kirosanoja. Tämän miehen mielestä ei ole syytä tulla osoittelemaan hänen tekemiään virheitä, eihän kenelläkään ole siihen mitään oikeutta. Palautteen tulisi aina olla positiivista, sillä hänen toiminnassaanhan ei - seuraa suora lainaus - "ole ikinä mitään huomautettavaa". Ei niin. Ainoastaan jatkuvasti. En ole nimittäin eläissäni tavannut ketään toista yhtä epäpätevää, joka olisi omasta mielestään täydellisyyden ruumillistuma. Toisaalta se kyllä tuntuu oikeuttavan sen, että poikanen voi arvostella ja nälviä kaikkia muita. On oikeastaan pienen kokoluokan ihme, ettei joku ole jo sanonut todella pahasti. Rystyspusun kera.
Luojan kiitos työnkuvani muuttuu syksyllä ja pääsen seuraavaan tehtävään. Sitten ei enää tarvitse sietää tätä sekoilua ja järjettömyyttä. Pääsen toimimaan järkimiesten pariin. Ihmisten, jotka oikeasti jopa kuuntelevat ohjeet ja tekevät asiat halutulla tavalla, ei sähläten oman päänsä mukaan. Ihmisten, jotka uskaltavat ongelmatilanteessa kysyä neuvoa ja ovat kehittyneet huimasti, vaikka eivät kovin paljon em. henkilöä kauemmin ole olleet talossa. Voin valehtelematta sanoa, että suoritan "loikkauksen" lähestulkoon henkilökohtaisesta helvetistä maan pinnalle. Taivaaseen asti en uskalla luvata pääseväni. Joka tapauksessa: onnea seuraajalleni. Sitä tarvitaan.
Odotan innolla seuraavaa työporukan saunailtaa. Siitä voi kehittyä melko viihdyttävä tilaisuus.
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Käytöksen kultainen kirja ja muita unohdettuja kertomuksia
Otsikko kertoo melko pitkälti kaiken. Useinkin yllättää itsensä ihmettelemästä, mitä ihmiset nykyään opettavat lapsilleen. Keskenkasvuisilla räkänokilla ja alipukeutuneilla pikkutytöillä tuntuu nykyään olevan täysi oikeus häiritä kanssaihmisiä hävyttömällä huutelulla ja ylimielisellä käytöksellä. Ylenpalttinen kiroilu vaikuttaa enemmän säännöltä kuin poikkeukselta. Vastaantulijoiden väistäminen kadulla on tuntematon käsite, kaljakassit kilisten täytetään oikein isolla laumalla tie koko leveydeltä niin, että onneton kanssaihminen joutuu joko pujottelemaan läpi tai väistämään ajoradalle. Ja vanhuksia ei kunnioiteta vahingossakaan edes avaamalla ovea.
Ja annapa olla, jos erehdyt huomauttamaan häiritsevästä käytöksestä tai kehotat tarkistamaan käytöstavat. Vittusaatanaa ja kusipäätä saat suun täydeltä. Huomauttaja itse on homo ja persehuora, sillä "kyllä nuorillakin on oikeus hengata kaupungilla" ja "taas nuorisoa syrjitään, missään ei koskaan saa olla rauhassa". Kyllä, teineilläkin on oikeus liikkua siellä missä muutkin, mutta eikö siinä tapauksessa voisi yleisen viihtyvyyden takia vähän hillitä käytöstään? Siitä hyötyisivät kaikki: nuorille ei enää huomauteltaisi asiasta ja muiden ei tarvitsisi kuunnella joka toisena sanana vittua tai jotain variaatiota siitä.
En pidä itseänikään "vanhana"; lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, mutta varmaankin menen vielä ihmisluokkaan "nuoret". Onko vajaassa kymmenessä vuodessa kasvatus muuttunut huomaamatta? Onko tapakasvatus unohtunut täysin? Ilmeisesti kouluissakaan ei saada edes pikkulapsia kuriin, koska vähän väliä saa lukea lehdestä, kuinka joku opettaja passitettiin hermolomalle oppilaiden harjoittaman systemaattisen ope-paran kiusaamisen takia. Ovatko vanhemmat niin saamattomia, etteivät saa lapsiaan opetettua tavoille? Vai eikö heitä vain kiinnosta? "Ei sille voi sanoa pahasti, se on niin herkkä, se sulkeutuu ihan täysin." Niin vissiin...
Kyllä minä ainakin muistan, että kotona ei kiroilua kuunneltu, isää toteltiin ja opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Ei tässä mitään täydellisiä herrasmiehiä olla, mutta silti... Tämän "kusipään" ei tarvitse toitottaa olemassaoloaan tuntemattomien seurassa värittämällä puhetta sukuelimillä tai esiintymällä korostetun äänekkäästi. Jos satun kohdalle kun vanhempi herras- tai rouvashenkilö on tulossa ovesta, avaan sen ja pidän auki. Ei vaadi suurta ponnistusta. Vanhuksia olen tottunut teitittelemään pienestä pitäen ja kaupan tädillekin voi välillä hymyillä ja kiittää vaihtorahoista. Se saattaa jopa piristää vähän työpäivän keskellä. Uskokaa pois, tiedän kokemuksesta.
Toinen juttu: naispuoliset henkilöt. Välillä alkaa vanne kiristää otsalohkoa, kun 15-vuotias mahtisonni kehuskelee edellisviikonlopun "muijallaan" tai "hoidollaan" tai "eukollaan" tai "akallaan" tai "rotkollaan". Nyt hei v***u oikeesti: vaikka te pelimiehet ette ihan heti ehkä uskokaan, nainenkin on ihminen. Ei käyttötavara. Allekirjoittaneelle on nuijittu takaraivoon sellaisia pikkujuttuja kuin, että naisille esim. pidetään ovea auki eikä rynnitä itse ensin. Toisekseen naiselle voi vaikka jopa - niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin - ojentaa ravintolassa tuolin ennen kuin istuutuu itse. Tai jopa (härregud!) tarjota istumapaikkaa. Ja ravintolalaskun saa, uskokaa tai älkää, maksettua jopa yhdellä kortilla. Miehen. Viedä jopa välillä kukkia!
En sitten tiedä, ehkä nämä edellämainitut eivät enää ole hyväksyttäviä toimintamalleja. Välillä tosiaan tuntuu siltä. Joskus - ihan vain joskus - saa vaikutelman, että nykynaisen mielestä miehen pitää olla epäkohtelias, halventava ja muutenkin öykkärimäinen. Allekirjoittaneelle se ei vain tahdo mennä jakeluun. Ei ole tietenkään suositeltavaa lähteä kaikkeen asenteella "Kyllä, kulta", mutta hei: eivätkös naiset tykkää pienestä hemmottelusta ja herrasmiesmäisyydestä aika-ajoin. Minä ainakin tykkäisin, jos olisin nainen. Mutta kai sitä täytyy itsekin sitten ruveta viljelemään huoritteluja mummeleille ja räkimään pappoja rinnuksille, että onnistuisi elämässä ja näyttäisi hyvältä Tikkurilalla tai Panulla pakkeloitujen teinityttöjen silmissä.
Niin, että haistapa sinäkin v***u.
Ja annapa olla, jos erehdyt huomauttamaan häiritsevästä käytöksestä tai kehotat tarkistamaan käytöstavat. Vittusaatanaa ja kusipäätä saat suun täydeltä. Huomauttaja itse on homo ja persehuora, sillä "kyllä nuorillakin on oikeus hengata kaupungilla" ja "taas nuorisoa syrjitään, missään ei koskaan saa olla rauhassa". Kyllä, teineilläkin on oikeus liikkua siellä missä muutkin, mutta eikö siinä tapauksessa voisi yleisen viihtyvyyden takia vähän hillitä käytöstään? Siitä hyötyisivät kaikki: nuorille ei enää huomauteltaisi asiasta ja muiden ei tarvitsisi kuunnella joka toisena sanana vittua tai jotain variaatiota siitä.
En pidä itseänikään "vanhana"; lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, mutta varmaankin menen vielä ihmisluokkaan "nuoret". Onko vajaassa kymmenessä vuodessa kasvatus muuttunut huomaamatta? Onko tapakasvatus unohtunut täysin? Ilmeisesti kouluissakaan ei saada edes pikkulapsia kuriin, koska vähän väliä saa lukea lehdestä, kuinka joku opettaja passitettiin hermolomalle oppilaiden harjoittaman systemaattisen ope-paran kiusaamisen takia. Ovatko vanhemmat niin saamattomia, etteivät saa lapsiaan opetettua tavoille? Vai eikö heitä vain kiinnosta? "Ei sille voi sanoa pahasti, se on niin herkkä, se sulkeutuu ihan täysin." Niin vissiin...
Kyllä minä ainakin muistan, että kotona ei kiroilua kuunneltu, isää toteltiin ja opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Ei tässä mitään täydellisiä herrasmiehiä olla, mutta silti... Tämän "kusipään" ei tarvitse toitottaa olemassaoloaan tuntemattomien seurassa värittämällä puhetta sukuelimillä tai esiintymällä korostetun äänekkäästi. Jos satun kohdalle kun vanhempi herras- tai rouvashenkilö on tulossa ovesta, avaan sen ja pidän auki. Ei vaadi suurta ponnistusta. Vanhuksia olen tottunut teitittelemään pienestä pitäen ja kaupan tädillekin voi välillä hymyillä ja kiittää vaihtorahoista. Se saattaa jopa piristää vähän työpäivän keskellä. Uskokaa pois, tiedän kokemuksesta.
Toinen juttu: naispuoliset henkilöt. Välillä alkaa vanne kiristää otsalohkoa, kun 15-vuotias mahtisonni kehuskelee edellisviikonlopun "muijallaan" tai "hoidollaan" tai "eukollaan" tai "akallaan" tai "rotkollaan". Nyt hei v***u oikeesti: vaikka te pelimiehet ette ihan heti ehkä uskokaan, nainenkin on ihminen. Ei käyttötavara. Allekirjoittaneelle on nuijittu takaraivoon sellaisia pikkujuttuja kuin, että naisille esim. pidetään ovea auki eikä rynnitä itse ensin. Toisekseen naiselle voi vaikka jopa - niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin - ojentaa ravintolassa tuolin ennen kuin istuutuu itse. Tai jopa (härregud!) tarjota istumapaikkaa. Ja ravintolalaskun saa, uskokaa tai älkää, maksettua jopa yhdellä kortilla. Miehen. Viedä jopa välillä kukkia!
En sitten tiedä, ehkä nämä edellämainitut eivät enää ole hyväksyttäviä toimintamalleja. Välillä tosiaan tuntuu siltä. Joskus - ihan vain joskus - saa vaikutelman, että nykynaisen mielestä miehen pitää olla epäkohtelias, halventava ja muutenkin öykkärimäinen. Allekirjoittaneelle se ei vain tahdo mennä jakeluun. Ei ole tietenkään suositeltavaa lähteä kaikkeen asenteella "Kyllä, kulta", mutta hei: eivätkös naiset tykkää pienestä hemmottelusta ja herrasmiesmäisyydestä aika-ajoin. Minä ainakin tykkäisin, jos olisin nainen. Mutta kai sitä täytyy itsekin sitten ruveta viljelemään huoritteluja mummeleille ja räkimään pappoja rinnuksille, että onnistuisi elämässä ja näyttäisi hyvältä Tikkurilalla tai Panulla pakkeloitujen teinityttöjen silmissä.
Niin, että haistapa sinäkin v***u.
torstai 15. heinäkuuta 2010
Hajatelmia yksittäisen ihmisen typeryydestä
Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun seisoo kadulla, joka on täynnä ihmisiä ja silti on yhtä yksin kuin jos katu olisi tyhjä? Siltä tuntuu juuri nyt. Olen ihan kuten kuka tahansa: liikun päivittäin paikoissa, joissa on kymmeniä, jopa satoja ihmisiä. Osa tuttuja, osa puolituttuja, osa tuntemattomia. Ja silti tuntuu ihan siltä, että jotain olennaista puuttuu.
Käyn töissä. Sama vajaan parinkymmenen hengen porukka päivästä toiseen. Kaikkien kanssa tulee toimeen. Sen lisäksi on vielä pari sataa samalla, muutaman rakennuksen alueella työskentelevää puolituttua, joista osan tapaa päivittäin, muita harvemmin. Päivä kuluu töitä tehdessä, kahvia juodessa ja huulta heittäessä. Sitä tuntee ajoittain jopa kuuluvansa tähän porukkaan.
Illalla sitä käy lenkillä parin kaverin kanssa. Tunti pururadalla, nopea pulahdus pienessä lammessa tutun lenkkipolun loppupäässä, hetki makoilua aurinkoisella rantapenkalla ja sitten jokainen lähtee kohti kotia ja valmistautumaan seuraavaan työpäivään. Mieliala on koholla, kotona odottaa viilentävä suihku ja hetki istuskelua parvekkeella lämpimässä kesäillassa.
Viikonloppuna saattaa löytää itsensä joltain viihtyisältä terassilta nauttimassa pehmeän makuisesta oluesta ja hyvästä seurasta. Jos luet edellisen tekstin, voit huomata, että tätä ei tosiaan käy usein. Välillä on kuitenkin ihan mukavaa vaihtaa hetkeksi vapaammalle ja käydä yhdellä tai kahdella tuopillisella. Toisinaan se saa rentoutumaan raskaan viikon jälkeen. Myönnettäköön kuitenkin, että useimmiten se lähinnä masentaa.
Jaa, että miksi? No, tästä päästäänkiin itse asiaan. Siihen, että jotain puuttuu. Siihen riittämättömyyden tunteeseen, joka nousee pintaan katsellessa ympärillä olevia tuttavia. Siihen ahdistukseen ja turhautumiseen, kun tajuaa, ettei kelpaa. Siihen säälimättömään itseinhoon ja epävarmuuteen, jonka takia ei uskalla tarttua pienimpäänkään tilaisuuteen. Siihen, että uskoo - tai tietää - yrityksen olevan ensimmäinen askel tiellä epäonnistumiseen.
Kun avaa kotioven työpäivän jälkeen ja vastaan tulee vain auringon lämmittämän eteisen kostea, nihkeä henkäys. Kun ainoa ääni, jonka kuulee on yksinäisen avainnipun kolahtaminen hyllykön tyhjään lokeroon. Kun juoksun tuoma euforinen hyvä olo poistuu, ja jäljelle jää huoneenlämpöinen viskilasi parvekkeen pöydällä sekä sormien välistä nouseva pikkusikarin katkeransuloinen tuoksu hämärtyvässä illassa. Kun ystävät lähtevät lauantai-iltana koteihinsa kainalossaan oma Se Oikeansa.
Siinä se, lyhyesti. Lainatakseni erästä tunnettua iskelmälaulajaa: "Aina yksin, aina sydän syrjällään". Se ahdistaa. Sitä yrittää ajatella, että kyllä tämä tästä, kyllä joku vielä löytyy. Mutta sitten kun löytyy, typerä ihminen vetäytyy kuoreensa eikä uskalla tehdä mitään. Ihan vain siksi, ettei se toimisi kuitenkaan. Kuulostaa teinien angstilta, tiedän. Mutta nyt on kyseessä miltei kolmikymppinen ihmisraunio. Näyttää terveeltä, mutta on tyhjä sisältä.
Ja mitä tästä kaikesta seuraa?
Ahdistus. Tyhjyys. Itseinho. Ei itsesääliä, vaan rehellistä itseinhoa. Se sama typerä ihminen kietoo itsensä ilta illan jälkeen melankoliseen jazziin ja bluesiin, antaa surumielisten sävelkuvioiden tulvia korviin ja kaivautuu syvemmälle henkiseen poteroonsa. Miettii yömyöhään ratkaisua asiaan ja huomaa herätyskellon soidessa, ettei ole nukkunut lainkaan. Tästä alkaa kierre, uneton yö toisensa perään. Ei huvita syödä. Ainoa, mikä turruttaa on työ, joten siihen uppoutuu täydestä sydämestään. Ja illalla valvotaan taas.
Tiedätkö mitä? Ihan sama. Luovutan.
Käyn töissä. Sama vajaan parinkymmenen hengen porukka päivästä toiseen. Kaikkien kanssa tulee toimeen. Sen lisäksi on vielä pari sataa samalla, muutaman rakennuksen alueella työskentelevää puolituttua, joista osan tapaa päivittäin, muita harvemmin. Päivä kuluu töitä tehdessä, kahvia juodessa ja huulta heittäessä. Sitä tuntee ajoittain jopa kuuluvansa tähän porukkaan.
Illalla sitä käy lenkillä parin kaverin kanssa. Tunti pururadalla, nopea pulahdus pienessä lammessa tutun lenkkipolun loppupäässä, hetki makoilua aurinkoisella rantapenkalla ja sitten jokainen lähtee kohti kotia ja valmistautumaan seuraavaan työpäivään. Mieliala on koholla, kotona odottaa viilentävä suihku ja hetki istuskelua parvekkeella lämpimässä kesäillassa.
Viikonloppuna saattaa löytää itsensä joltain viihtyisältä terassilta nauttimassa pehmeän makuisesta oluesta ja hyvästä seurasta. Jos luet edellisen tekstin, voit huomata, että tätä ei tosiaan käy usein. Välillä on kuitenkin ihan mukavaa vaihtaa hetkeksi vapaammalle ja käydä yhdellä tai kahdella tuopillisella. Toisinaan se saa rentoutumaan raskaan viikon jälkeen. Myönnettäköön kuitenkin, että useimmiten se lähinnä masentaa.
Jaa, että miksi? No, tästä päästäänkiin itse asiaan. Siihen, että jotain puuttuu. Siihen riittämättömyyden tunteeseen, joka nousee pintaan katsellessa ympärillä olevia tuttavia. Siihen ahdistukseen ja turhautumiseen, kun tajuaa, ettei kelpaa. Siihen säälimättömään itseinhoon ja epävarmuuteen, jonka takia ei uskalla tarttua pienimpäänkään tilaisuuteen. Siihen, että uskoo - tai tietää - yrityksen olevan ensimmäinen askel tiellä epäonnistumiseen.
Kun avaa kotioven työpäivän jälkeen ja vastaan tulee vain auringon lämmittämän eteisen kostea, nihkeä henkäys. Kun ainoa ääni, jonka kuulee on yksinäisen avainnipun kolahtaminen hyllykön tyhjään lokeroon. Kun juoksun tuoma euforinen hyvä olo poistuu, ja jäljelle jää huoneenlämpöinen viskilasi parvekkeen pöydällä sekä sormien välistä nouseva pikkusikarin katkeransuloinen tuoksu hämärtyvässä illassa. Kun ystävät lähtevät lauantai-iltana koteihinsa kainalossaan oma Se Oikeansa.
Siinä se, lyhyesti. Lainatakseni erästä tunnettua iskelmälaulajaa: "Aina yksin, aina sydän syrjällään". Se ahdistaa. Sitä yrittää ajatella, että kyllä tämä tästä, kyllä joku vielä löytyy. Mutta sitten kun löytyy, typerä ihminen vetäytyy kuoreensa eikä uskalla tehdä mitään. Ihan vain siksi, ettei se toimisi kuitenkaan. Kuulostaa teinien angstilta, tiedän. Mutta nyt on kyseessä miltei kolmikymppinen ihmisraunio. Näyttää terveeltä, mutta on tyhjä sisältä.
Ja mitä tästä kaikesta seuraa?
Ahdistus. Tyhjyys. Itseinho. Ei itsesääliä, vaan rehellistä itseinhoa. Se sama typerä ihminen kietoo itsensä ilta illan jälkeen melankoliseen jazziin ja bluesiin, antaa surumielisten sävelkuvioiden tulvia korviin ja kaivautuu syvemmälle henkiseen poteroonsa. Miettii yömyöhään ratkaisua asiaan ja huomaa herätyskellon soidessa, ettei ole nukkunut lainkaan. Tästä alkaa kierre, uneton yö toisensa perään. Ei huvita syödä. Ainoa, mikä turruttaa on työ, joten siihen uppoutuu täydestä sydämestään. Ja illalla valvotaan taas.
Tiedätkö mitä? Ihan sama. Luovutan.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Sananen kirjoista
Mikään ei voita hyvää kirjaa. Niin se vain on. Siinä on jotain uskomattoman rauhoittavaa, kun saa syventyä hyvin kirjoitettuun tarinaan ja sysätä ympäröivän maailman sivuun. Istua auringonpaisteessa parvekkeella tai rauhallisessa puistossa. Tähän kun lisätään vielä mukavasti soljuvat, rauhalliset jazz- tai blues-sävelet, on tunnelma lähes täydellinen.
Kuulen useinkin moitteita siitä, etten vietä aikaa kapakoissa heiluen muiden kanssa, vaan vetäydyn mieluummin omiin oloihini lukemaan. Mitä sitten? Se on henkireikä, hetken irtaantuminen kaikesta hälinästä ja kiireestä. Ei sitä jaksa koko ajan selitellä, niin se vain on. Valitettavan moni tuttavani pitää kirjoja ja lukemista ajan tuhlaamisena. Ehkä niin, mutta omaa aikaanipa tuhlaan.
Välillä tulee luettua melkoista soopaa, jota totuuden nimissä voidaan pitääkin ajanhukkana, mutta silloin tällöin käsiin osuu todellisia helmiä. Joku voisi pitää osaa niistä jopa kliseinä, koska ne ovat niin tunnettuja ja joidenkin mielestä yliarvostettuja. Esimerkkeinä vaikkapa Sieppari ruispellossa, Ruusun nimi, Kuolleet sielut tai Saatana saapuu Moskovaan. Toisaalta en jaksa ymmärtää sitä hehkutusta, jonka vaikkapa Da Vinci -koodi aiheutti ilmestyessään. Jos minulta kysytään, se opus on yhtä tyhjän kanssa.
Jopa osittain omaksi hämmästyksekseni pidin hyvinkin paljon ruotsalaisen Jens Lapiduksen Stockholm noir -trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta ja odotan kolmatta innolla. En tavallisesti perusta länsinaapurissa kirjoitetuista jännäreistä, mutta nämä kaksi teosta antoivat luultavasti melko todenmukaisen kuvan "Tukholman alamaailmasta", kuten esittelyteksteissä hehkutetaan. Sanotaanko vaikka, että kirjat olivat (kliseisesti ilmaistuna) elämänmakuisia.
Suosittelen vahvasti lukemaan myös pari kirjaa, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Ensimmäisenä näistä espanjalaisen Ildefonso Falconesin läpimurto parin vuoden takaa, Meren katedraali. Luin sen yli 600 sivua kahdella istumalla. Kertomus 1300-luvulla maaorjuudesta hetkellisiin menestyksiin ja vapauteen kulkevan pojan/miehen elämästä on vaikuttavasti kerrottu, kerta kaikkiaan. Koko tarinan keskustana ja monien tekojen innoittajana toimii Santa Maria del Marin kirkko, johon päähenkilöllä on henkilökohtaiset siteet. Kehotan tutustumaan.
Toinen mainitsemisen arvoinen on australialaisen Markus Zusakin uusin tuotos, Kirjavaras. Juoni kuulostaa halvalta roskaromaanilta, mutta kirja on todellisuudessa varsin puhutteleva. Kirja kertoo tarinan 2. maailmansodan Saksasta, Münchenin kaupungin varattomassa osassa asuvasta tytöstä. Koruttoman elämän, köyhyyden ja puutteen vastapainona toimii rakastava kasvatti-isä, ystävyys naapurin pojan kanssa ja kirjat, joita tyttö alkaa varastella. Kertojana toimii surumielinen Kuolema, joka antaa itsestään varsin sympaattisen ja inhimillisen vaikutelman. Tämä teos kosketti. Ihan "aikuisten oikeasti".
Meni mainostamiseksi, valitan. Mutta, palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni: "lukeminen kannattaa aina". Ja jos minulta kysytään - tosin harvemmin kysytään - niin tuokin kliseinen ja kulunut lausahdus osuu täysin asian ytimeen. En halua hurskastella, mutta totuus on, että monta kertaa ihmisen kanssa keskustellessaan huomaa, kuuluuko tämän harrastuksiin kirjojen selailu vai onko aikaa vietetty mieluummin tuijottelemalla suomalaisen näyttelytaiteen helmeä, Salattuja elämiä.
Eikä nyt saa ymmärtää väärin. En yritä luoda itsestäni kuvaa älyllisenä yli-ihmisenä tai snobbailla ylivertaisella yleissivistyksellä. Haluan vain esittää väitteen, että lukeminen sekä kasvattaa sanavarastoa että parantaa nimenomaan yleissivistystä. Harmittavan moni vain ymmärtää minut täysin väärin, kun en tiedä, kuka putosi viimeksi Big Brotherista, mutta jaksan ihastella viimeksi lukemaani teosta. Sitä "täysin tyhjänpäiväistä tiiliskiveä", joka "maksoi varmaan liikaa ja pölyttyy nyt hyllyssä".
Pitäkööt tunkkinsa. Minä luen.
Kuulen useinkin moitteita siitä, etten vietä aikaa kapakoissa heiluen muiden kanssa, vaan vetäydyn mieluummin omiin oloihini lukemaan. Mitä sitten? Se on henkireikä, hetken irtaantuminen kaikesta hälinästä ja kiireestä. Ei sitä jaksa koko ajan selitellä, niin se vain on. Valitettavan moni tuttavani pitää kirjoja ja lukemista ajan tuhlaamisena. Ehkä niin, mutta omaa aikaanipa tuhlaan.
Välillä tulee luettua melkoista soopaa, jota totuuden nimissä voidaan pitääkin ajanhukkana, mutta silloin tällöin käsiin osuu todellisia helmiä. Joku voisi pitää osaa niistä jopa kliseinä, koska ne ovat niin tunnettuja ja joidenkin mielestä yliarvostettuja. Esimerkkeinä vaikkapa Sieppari ruispellossa, Ruusun nimi, Kuolleet sielut tai Saatana saapuu Moskovaan. Toisaalta en jaksa ymmärtää sitä hehkutusta, jonka vaikkapa Da Vinci -koodi aiheutti ilmestyessään. Jos minulta kysytään, se opus on yhtä tyhjän kanssa.
Jopa osittain omaksi hämmästyksekseni pidin hyvinkin paljon ruotsalaisen Jens Lapiduksen Stockholm noir -trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta ja odotan kolmatta innolla. En tavallisesti perusta länsinaapurissa kirjoitetuista jännäreistä, mutta nämä kaksi teosta antoivat luultavasti melko todenmukaisen kuvan "Tukholman alamaailmasta", kuten esittelyteksteissä hehkutetaan. Sanotaanko vaikka, että kirjat olivat (kliseisesti ilmaistuna) elämänmakuisia.
Suosittelen vahvasti lukemaan myös pari kirjaa, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Ensimmäisenä näistä espanjalaisen Ildefonso Falconesin läpimurto parin vuoden takaa, Meren katedraali. Luin sen yli 600 sivua kahdella istumalla. Kertomus 1300-luvulla maaorjuudesta hetkellisiin menestyksiin ja vapauteen kulkevan pojan/miehen elämästä on vaikuttavasti kerrottu, kerta kaikkiaan. Koko tarinan keskustana ja monien tekojen innoittajana toimii Santa Maria del Marin kirkko, johon päähenkilöllä on henkilökohtaiset siteet. Kehotan tutustumaan.
Toinen mainitsemisen arvoinen on australialaisen Markus Zusakin uusin tuotos, Kirjavaras. Juoni kuulostaa halvalta roskaromaanilta, mutta kirja on todellisuudessa varsin puhutteleva. Kirja kertoo tarinan 2. maailmansodan Saksasta, Münchenin kaupungin varattomassa osassa asuvasta tytöstä. Koruttoman elämän, köyhyyden ja puutteen vastapainona toimii rakastava kasvatti-isä, ystävyys naapurin pojan kanssa ja kirjat, joita tyttö alkaa varastella. Kertojana toimii surumielinen Kuolema, joka antaa itsestään varsin sympaattisen ja inhimillisen vaikutelman. Tämä teos kosketti. Ihan "aikuisten oikeasti".
Meni mainostamiseksi, valitan. Mutta, palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni: "lukeminen kannattaa aina". Ja jos minulta kysytään - tosin harvemmin kysytään - niin tuokin kliseinen ja kulunut lausahdus osuu täysin asian ytimeen. En halua hurskastella, mutta totuus on, että monta kertaa ihmisen kanssa keskustellessaan huomaa, kuuluuko tämän harrastuksiin kirjojen selailu vai onko aikaa vietetty mieluummin tuijottelemalla suomalaisen näyttelytaiteen helmeä, Salattuja elämiä.
Eikä nyt saa ymmärtää väärin. En yritä luoda itsestäni kuvaa älyllisenä yli-ihmisenä tai snobbailla ylivertaisella yleissivistyksellä. Haluan vain esittää väitteen, että lukeminen sekä kasvattaa sanavarastoa että parantaa nimenomaan yleissivistystä. Harmittavan moni vain ymmärtää minut täysin väärin, kun en tiedä, kuka putosi viimeksi Big Brotherista, mutta jaksan ihastella viimeksi lukemaani teosta. Sitä "täysin tyhjänpäiväistä tiiliskiveä", joka "maksoi varmaan liikaa ja pölyttyy nyt hyllyssä".
Pitäkööt tunkkinsa. Minä luen.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Naapuruutta jalkapallon merkeissä
Vietin juuri "mahdottoman miellyttävän" neliviikkoisen. Olin näet kesälomalla. Valitettavasti se sattui osumaan päällekäin sellaisen turhanpäiväisyyden kuin jalkapallon MM-kisojen kanssa, ja alakerrassa asuu kaikesta päätellen innokas lajin ja Espanjan joukkueen kannattaja. Finaaliottelun jälkeen olin siitä lähes varma.
Asiaan. Keneltäkään ei varmaan ole mennyt ohi se seikka, että viimeisten viikkojen aikana on ollut melko lämmin. No, sehän on sinänsä mukavaa, mutta aiheutti muutamia mielenrauhaa häiritseviä hetkisiä. Tarkemmin sanottuna aina, kun Yle suuressa viisaudessaan näytti em. turhakepelin otteluita. Ja varsinkin silloin, kun aiemmin nimeltä mainittu Espanja pelasi. Näitä tuokioita olisi tietty voinut paeta ulos, mutta lenkkipolulla ja pyöräteillä jaksaa viettää vain rajallisen määrän aikaa.
En nimittäin viihdy paikallisilla uimarannoilla tai terasseilla tomaatinpunaisten ja hieltä haisevien kanssaihmisten keskellä, johonkin säälittävään, vielä vapaana olevaan koloon pyyhkeeni tai olueni kanssa ahtautuneena. Älä ymmärrä väärin, samanlainen rasvaa tirisevä grillimakkara olisin itsekin, mikäli näihin paikkoihin päätyisin. Joka tapauksessa: ratkaisin asian paistattelemalla päivää parvekkeella.
Melko pian rentoutumista kuitenkin alkoivat häiritä otteluiden aikana tasaisin väliajoin toistuvat sivistyssanat ja -ilmaukset, kuten "Voi nyt vittu", "Ei saatana", "Voi vitun homo, paska temppu" ja "Helvetin paskahousut, eihän tosta tuu yhtään mitään". Tätä, usein moniäänisenä soitettua sinfoniaa sävelsi monasti rytmikäs olutpullojen kilinä.
Miten kuumuus tähän sitten liittyy? No, välillä yritin paeta tätä ilmiötä sisätiloihin, mutta subtrooppisen ilmaston vuoksi asunnossa on pidettävä parvekkeen ovi auki yölläkin, ettei tukehdu. Ilmeisesti myös alakerran penkkiurheilija tovereineen on pannut merkille saman asian ja ovi oli auki sielläkin. Ainakin päätellen siitä, että äänenvoimakkuus pysyi edelleen samana.
Sietokykyä koetteli vielä samaisessa asunnossa majaa pitävä nuori nainen, jota ei ymmärtääkseni ole siunattu muulla kuin ulkonäöllä ja muotitietoisuudella. Tältä havainnolta ei voinut välttyä, sillä kyseinen neitokainen sipsutteli joka ikisen pelin aikana parvekkeen puolelle ja aloitti rituaalisen puhelunsa: "No moi. Joo, kotona. Eiku Riku (nimi muutettu) kattoo futista. Emmä viitti. Eiku emmä jaksa. Eiku emmä oikeesti jaksa. Noku... Eiku ihan oikeesti. Se ois ihkuu... Eiku emmä jaksa. Tuu sä tänne." Ja niin edelleen. Ymmärtänette, mitä tarkoitan. Ja volyymi oli sitä luokkaa, että kaupungin toisella puolellakin oltiin varmasti perillä "keskustelusta".
No, alkuun ajattelin, että onneksi kisat eivät kestä ikuisesti ja otteluitakaan ei ole tauotta tarjolla. Että ehkä tässä pärjätään. Valitettavasti vain usein kävi niin - varsinkin iltaotteluiden jälkeen - että peliä seuratessa lipitetty keskikura tai puhelun lomassa litkitty Golden Capin uusi "Äitelän ylimakea puutarhamansikka-mango-toffee" kihahti huppuun. Illan hämärissä alkoivat soida ensin puhelimet ja sitten ovisummeri. Yleisin lause pelien jälkeen nimittäin kuului seuraavasti: "Moro, mitä teet? Hei, tuu tänne, meinattiin et vedetään perseet."
Siitä se ajatus sitten lähti, kuten sanotaan. Siinähän sitten yritettiin pitää tyynyä molemmilla korvilla ja pyöriä sängyssä, toiminnan soundtrackina toimiessa alakerrasta äänenvoimakkuudella 11 pauhaava Lady Gagan tai Fintelligensin bassobiitti. Tunnelmaa kohotti entisestään epävireinen mieskuoro Känniääliöt, jonka piti toistaa ainoa osaamansa riimi "Hei äijät, mikä boogie" joka kerta sen kuullessaan. Ja useimmiten puoli tahtia myöhässä.
Oli rentouttava loma, kerta kaikkiaan. Onneksi pääsi taas töihin.
Asiaan. Keneltäkään ei varmaan ole mennyt ohi se seikka, että viimeisten viikkojen aikana on ollut melko lämmin. No, sehän on sinänsä mukavaa, mutta aiheutti muutamia mielenrauhaa häiritseviä hetkisiä. Tarkemmin sanottuna aina, kun Yle suuressa viisaudessaan näytti em. turhakepelin otteluita. Ja varsinkin silloin, kun aiemmin nimeltä mainittu Espanja pelasi. Näitä tuokioita olisi tietty voinut paeta ulos, mutta lenkkipolulla ja pyöräteillä jaksaa viettää vain rajallisen määrän aikaa.
En nimittäin viihdy paikallisilla uimarannoilla tai terasseilla tomaatinpunaisten ja hieltä haisevien kanssaihmisten keskellä, johonkin säälittävään, vielä vapaana olevaan koloon pyyhkeeni tai olueni kanssa ahtautuneena. Älä ymmärrä väärin, samanlainen rasvaa tirisevä grillimakkara olisin itsekin, mikäli näihin paikkoihin päätyisin. Joka tapauksessa: ratkaisin asian paistattelemalla päivää parvekkeella.
Melko pian rentoutumista kuitenkin alkoivat häiritä otteluiden aikana tasaisin väliajoin toistuvat sivistyssanat ja -ilmaukset, kuten "Voi nyt vittu", "Ei saatana", "Voi vitun homo, paska temppu" ja "Helvetin paskahousut, eihän tosta tuu yhtään mitään". Tätä, usein moniäänisenä soitettua sinfoniaa sävelsi monasti rytmikäs olutpullojen kilinä.
Miten kuumuus tähän sitten liittyy? No, välillä yritin paeta tätä ilmiötä sisätiloihin, mutta subtrooppisen ilmaston vuoksi asunnossa on pidettävä parvekkeen ovi auki yölläkin, ettei tukehdu. Ilmeisesti myös alakerran penkkiurheilija tovereineen on pannut merkille saman asian ja ovi oli auki sielläkin. Ainakin päätellen siitä, että äänenvoimakkuus pysyi edelleen samana.
Sietokykyä koetteli vielä samaisessa asunnossa majaa pitävä nuori nainen, jota ei ymmärtääkseni ole siunattu muulla kuin ulkonäöllä ja muotitietoisuudella. Tältä havainnolta ei voinut välttyä, sillä kyseinen neitokainen sipsutteli joka ikisen pelin aikana parvekkeen puolelle ja aloitti rituaalisen puhelunsa: "No moi. Joo, kotona. Eiku Riku (nimi muutettu) kattoo futista. Emmä viitti. Eiku emmä jaksa. Eiku emmä oikeesti jaksa. Noku... Eiku ihan oikeesti. Se ois ihkuu... Eiku emmä jaksa. Tuu sä tänne." Ja niin edelleen. Ymmärtänette, mitä tarkoitan. Ja volyymi oli sitä luokkaa, että kaupungin toisella puolellakin oltiin varmasti perillä "keskustelusta".
No, alkuun ajattelin, että onneksi kisat eivät kestä ikuisesti ja otteluitakaan ei ole tauotta tarjolla. Että ehkä tässä pärjätään. Valitettavasti vain usein kävi niin - varsinkin iltaotteluiden jälkeen - että peliä seuratessa lipitetty keskikura tai puhelun lomassa litkitty Golden Capin uusi "Äitelän ylimakea puutarhamansikka-mango-toffee" kihahti huppuun. Illan hämärissä alkoivat soida ensin puhelimet ja sitten ovisummeri. Yleisin lause pelien jälkeen nimittäin kuului seuraavasti: "Moro, mitä teet? Hei, tuu tänne, meinattiin et vedetään perseet."
Siitä se ajatus sitten lähti, kuten sanotaan. Siinähän sitten yritettiin pitää tyynyä molemmilla korvilla ja pyöriä sängyssä, toiminnan soundtrackina toimiessa alakerrasta äänenvoimakkuudella 11 pauhaava Lady Gagan tai Fintelligensin bassobiitti. Tunnelmaa kohotti entisestään epävireinen mieskuoro Känniääliöt, jonka piti toistaa ainoa osaamansa riimi "Hei äijät, mikä boogie" joka kerta sen kuullessaan. Ja useimmiten puoli tahtia myöhässä.
Oli rentouttava loma, kerta kaikkiaan. Onneksi pääsi taas töihin.
Sellaista se on
Niin on. Elämä kulkee eteenpäin, mikään ei muutu, mitään yllättävää ei tapahdu. Huominen on samanlainen kuin tämä päivä, joka oli uusinta eilisestä. Vaan mitäpä siitä, vai mitä? Arjen pikku rutiinit ovat turvallisia; on helppo olla, kun tietää tarkalleen, miten homma toimii.
Kello soi vähän ennen kuutta. Kahvi valumaan ja suihkuun. Pikkukaupungin seitinohuen paikallislehden ehtii näppärästi selailla parvekkeella ennen töihin lähtöä. Kuulokkeet korville ja polkupyörä ulos varastosta; 20 minuutin työmatka läpi aamu-unisen kotikaupungin herättää sopivasti ennen työpäivää.
Ja sitten se jo alkaakin: työvaatteet pukukaapista ja toimiston ovi auki. Pikainen sähköpostin tarkastus, jonka jälkeen ensimmäiset alaiset ovatkin jo raapimassa toimiston ovea ja vaatimassa ohjeita päivän toiminnasta, vaikka asiat on edellisenä päivänä jo käyty läpi. Ei se mitään, kerrataan.
Nyt vuorossa on väkivaltaisella, kurkkua polttavalla nopeudella ryystetty kahvikupillinen, jonka jälkeen voikin siirtyä seurailemaan edellämainittujen alaisten toimintaa hierarkian alimman portaan keskuudessa. Kuten tavallista - vaikka päivän piti olla läpihuutojuttu - touhu vaikuttaa epätoivoiselta rimpuilulta, eikä mistään tule mitään.
Tässä vaiheessa mielen valtaa turhautuminen ja esiin kaivetaan kuvitteellinen käsipeili: olenko MINÄ huono motivoimaan ihmisiä hyviin suorituksiin, vai eikä tuosta mullilaumasta vain yksinkertaisesti ole mihinkään? Nyt on aika tehdä ratkaisuja. Mennäkö puuttumaan asiaan, vai poistuako vaivihkaa takavasemmalle ja kahvioon hukuttamaan itsensä kofeiinipitoiseen tervaan?
Onneksi parin tunnin päästä saapuu pelastava lounastauko. Nyt on aika koota itseluottamuksen ja positiivisen ajattelun rippeet ja yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Mauttoman ja ylihintaisen linjastolounaan jälkeen maailma näyttää taas hetken paremmalta paikalta, mutta totuus iskee vääjäämättä päin kasvoja iltapäivän koittaessa.
Onneksi koko sakki on loppupäivän jonkun muun onnettoman kanssaeläjän riesana jollain turhanpäiväisellä luennolla tai oppitunnilla, josta kenellekään ei jää muuta kuin paha maku suuhun. Iltapäivän päätteeksi käydään läpi seuraavan päivän tehtävät - jotka tietysti taas kerrataan aamulla - ja sitten voikin turtana sulloa työvaatetuksen taas pukukaappiin yöksi.
Pyöräily kotiin nostattaa ehkä hieman mielialaa; lähikaupassa mukava kassaneiti ehkä suo jopa hymyntapaisen, jos oikein lykästää. Kotona odottaa tuttu hiljaisuus. Toisaalta se on rauhoittavaa, toisaalta olisi joskus ihan kiva, jos siellä vaikka olisi joku, jota halata kotiin tullessa. No, samapa tuo.
Pikainen ruoanlaitto ja ruokailu, jonka jälkeen ehkä hieman turhanpäiväisiä iltapäiväohjelmia tai kanavasurffailua. Kahvia ei uskalla keittää, päivän aikana nautitut 10 kupillista alkavat muutenkin muistuttaa itsestään. Kun ruoka on sopivasti laskeutunut, onkin aika pukea lenkkivaatteet ylle ja painua pururadalle.
Juokseminen tyhjentää mielen kuluneesta päivästä ja väsyttää sopivasti. Pikainen suihku, ehkä lisää turhanpäiväistä TV-soopaa, iltauutiset ja yhtäkkiä onkin aika hiipiä makuuhuoneen puolelle. Välillä nukkumatti saapuu helposti, useimmiten ei. Silloin voi turvautua vaikka hyvään kirjallisuuteen. Jossain vaiheessa tajuttomuus pelastaa, kunnes herätyskello pärähtää ja oravanpyörä pyörähtää.
Niin että kyllä harmaan arjen rutiinit ovat sitten hieno keksintö.
Kello soi vähän ennen kuutta. Kahvi valumaan ja suihkuun. Pikkukaupungin seitinohuen paikallislehden ehtii näppärästi selailla parvekkeella ennen töihin lähtöä. Kuulokkeet korville ja polkupyörä ulos varastosta; 20 minuutin työmatka läpi aamu-unisen kotikaupungin herättää sopivasti ennen työpäivää.
Ja sitten se jo alkaakin: työvaatteet pukukaapista ja toimiston ovi auki. Pikainen sähköpostin tarkastus, jonka jälkeen ensimmäiset alaiset ovatkin jo raapimassa toimiston ovea ja vaatimassa ohjeita päivän toiminnasta, vaikka asiat on edellisenä päivänä jo käyty läpi. Ei se mitään, kerrataan.
Nyt vuorossa on väkivaltaisella, kurkkua polttavalla nopeudella ryystetty kahvikupillinen, jonka jälkeen voikin siirtyä seurailemaan edellämainittujen alaisten toimintaa hierarkian alimman portaan keskuudessa. Kuten tavallista - vaikka päivän piti olla läpihuutojuttu - touhu vaikuttaa epätoivoiselta rimpuilulta, eikä mistään tule mitään.
Tässä vaiheessa mielen valtaa turhautuminen ja esiin kaivetaan kuvitteellinen käsipeili: olenko MINÄ huono motivoimaan ihmisiä hyviin suorituksiin, vai eikä tuosta mullilaumasta vain yksinkertaisesti ole mihinkään? Nyt on aika tehdä ratkaisuja. Mennäkö puuttumaan asiaan, vai poistuako vaivihkaa takavasemmalle ja kahvioon hukuttamaan itsensä kofeiinipitoiseen tervaan?
Onneksi parin tunnin päästä saapuu pelastava lounastauko. Nyt on aika koota itseluottamuksen ja positiivisen ajattelun rippeet ja yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Mauttoman ja ylihintaisen linjastolounaan jälkeen maailma näyttää taas hetken paremmalta paikalta, mutta totuus iskee vääjäämättä päin kasvoja iltapäivän koittaessa.
Onneksi koko sakki on loppupäivän jonkun muun onnettoman kanssaeläjän riesana jollain turhanpäiväisellä luennolla tai oppitunnilla, josta kenellekään ei jää muuta kuin paha maku suuhun. Iltapäivän päätteeksi käydään läpi seuraavan päivän tehtävät - jotka tietysti taas kerrataan aamulla - ja sitten voikin turtana sulloa työvaatetuksen taas pukukaappiin yöksi.
Pyöräily kotiin nostattaa ehkä hieman mielialaa; lähikaupassa mukava kassaneiti ehkä suo jopa hymyntapaisen, jos oikein lykästää. Kotona odottaa tuttu hiljaisuus. Toisaalta se on rauhoittavaa, toisaalta olisi joskus ihan kiva, jos siellä vaikka olisi joku, jota halata kotiin tullessa. No, samapa tuo.
Pikainen ruoanlaitto ja ruokailu, jonka jälkeen ehkä hieman turhanpäiväisiä iltapäiväohjelmia tai kanavasurffailua. Kahvia ei uskalla keittää, päivän aikana nautitut 10 kupillista alkavat muutenkin muistuttaa itsestään. Kun ruoka on sopivasti laskeutunut, onkin aika pukea lenkkivaatteet ylle ja painua pururadalle.
Juokseminen tyhjentää mielen kuluneesta päivästä ja väsyttää sopivasti. Pikainen suihku, ehkä lisää turhanpäiväistä TV-soopaa, iltauutiset ja yhtäkkiä onkin aika hiipiä makuuhuoneen puolelle. Välillä nukkumatti saapuu helposti, useimmiten ei. Silloin voi turvautua vaikka hyvään kirjallisuuteen. Jossain vaiheessa tajuttomuus pelastaa, kunnes herätyskello pärähtää ja oravanpyörä pyörähtää.
Niin että kyllä harmaan arjen rutiinit ovat sitten hieno keksintö.
Tilaa:
Kommentit (Atom)