Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun seisoo kadulla, joka on täynnä ihmisiä ja silti on yhtä yksin kuin jos katu olisi tyhjä? Siltä tuntuu juuri nyt. Olen ihan kuten kuka tahansa: liikun päivittäin paikoissa, joissa on kymmeniä, jopa satoja ihmisiä. Osa tuttuja, osa puolituttuja, osa tuntemattomia. Ja silti tuntuu ihan siltä, että jotain olennaista puuttuu.
Käyn töissä. Sama vajaan parinkymmenen hengen porukka päivästä toiseen. Kaikkien kanssa tulee toimeen. Sen lisäksi on vielä pari sataa samalla, muutaman rakennuksen alueella työskentelevää puolituttua, joista osan tapaa päivittäin, muita harvemmin. Päivä kuluu töitä tehdessä, kahvia juodessa ja huulta heittäessä. Sitä tuntee ajoittain jopa kuuluvansa tähän porukkaan.
Illalla sitä käy lenkillä parin kaverin kanssa. Tunti pururadalla, nopea pulahdus pienessä lammessa tutun lenkkipolun loppupäässä, hetki makoilua aurinkoisella rantapenkalla ja sitten jokainen lähtee kohti kotia ja valmistautumaan seuraavaan työpäivään. Mieliala on koholla, kotona odottaa viilentävä suihku ja hetki istuskelua parvekkeella lämpimässä kesäillassa.
Viikonloppuna saattaa löytää itsensä joltain viihtyisältä terassilta nauttimassa pehmeän makuisesta oluesta ja hyvästä seurasta. Jos luet edellisen tekstin, voit huomata, että tätä ei tosiaan käy usein. Välillä on kuitenkin ihan mukavaa vaihtaa hetkeksi vapaammalle ja käydä yhdellä tai kahdella tuopillisella. Toisinaan se saa rentoutumaan raskaan viikon jälkeen. Myönnettäköön kuitenkin, että useimmiten se lähinnä masentaa.
Jaa, että miksi? No, tästä päästäänkiin itse asiaan. Siihen, että jotain puuttuu. Siihen riittämättömyyden tunteeseen, joka nousee pintaan katsellessa ympärillä olevia tuttavia. Siihen ahdistukseen ja turhautumiseen, kun tajuaa, ettei kelpaa. Siihen säälimättömään itseinhoon ja epävarmuuteen, jonka takia ei uskalla tarttua pienimpäänkään tilaisuuteen. Siihen, että uskoo - tai tietää - yrityksen olevan ensimmäinen askel tiellä epäonnistumiseen.
Kun avaa kotioven työpäivän jälkeen ja vastaan tulee vain auringon lämmittämän eteisen kostea, nihkeä henkäys. Kun ainoa ääni, jonka kuulee on yksinäisen avainnipun kolahtaminen hyllykön tyhjään lokeroon. Kun juoksun tuoma euforinen hyvä olo poistuu, ja jäljelle jää huoneenlämpöinen viskilasi parvekkeen pöydällä sekä sormien välistä nouseva pikkusikarin katkeransuloinen tuoksu hämärtyvässä illassa. Kun ystävät lähtevät lauantai-iltana koteihinsa kainalossaan oma Se Oikeansa.
Siinä se, lyhyesti. Lainatakseni erästä tunnettua iskelmälaulajaa: "Aina yksin, aina sydän syrjällään". Se ahdistaa. Sitä yrittää ajatella, että kyllä tämä tästä, kyllä joku vielä löytyy. Mutta sitten kun löytyy, typerä ihminen vetäytyy kuoreensa eikä uskalla tehdä mitään. Ihan vain siksi, ettei se toimisi kuitenkaan. Kuulostaa teinien angstilta, tiedän. Mutta nyt on kyseessä miltei kolmikymppinen ihmisraunio. Näyttää terveeltä, mutta on tyhjä sisältä.
Ja mitä tästä kaikesta seuraa?
Ahdistus. Tyhjyys. Itseinho. Ei itsesääliä, vaan rehellistä itseinhoa. Se sama typerä ihminen kietoo itsensä ilta illan jälkeen melankoliseen jazziin ja bluesiin, antaa surumielisten sävelkuvioiden tulvia korviin ja kaivautuu syvemmälle henkiseen poteroonsa. Miettii yömyöhään ratkaisua asiaan ja huomaa herätyskellon soidessa, ettei ole nukkunut lainkaan. Tästä alkaa kierre, uneton yö toisensa perään. Ei huvita syödä. Ainoa, mikä turruttaa on työ, joten siihen uppoutuu täydestä sydämestään. Ja illalla valvotaan taas.
Tiedätkö mitä? Ihan sama. Luovutan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti