...ja sekin synkkä ja ikävä

Vielä yksi päivä ja vuoden synkin aika alkaa olla jälleen selätetty. Seuraavaksi voidaankin katseet kääntää seuraavaan vuoteen, mihin liittyy taas yksi tekosyy koota yhteen niin kutsutut ystävät ja muut hyvänpäivän tutut ratkiriemukkaaseen illanviettoon. Tarkoitan tietenkin uuden vuoden vastaanottajaisia vuoden viimeisenä päivänä.

Haloo: mitä järkeä on juhlia sitä, että taas lähdetään rimpuilemaan yhden kalenterijakson läpi? Pikkupierussa vannotaan pyhästi, että ensi vuonna lopetetaan tupakointi ja vähennetään alkoholin kulutusta samalla, kun oikeassa kädessä keikkuu kuohuviinilasi ja vasemmalla työnnetään suuhun uutta Marlboroa juuri sammutetun tilalle.

Mikään ei kuitenkaan muutu. Eipäs, vaan muuttuu sittenkin: muutama numero muuttuu suuremmaksi. Vuosiluku nousee pykälän, bensan hinta pari pykälää ja pankkilainojen korot tasaisen tappavasti koko vuoden läpi. Muuten kaikki pysyy ennallaan, mitä nyt maailmassa on taas muutama silmäpuoli ja sokea lisää kun taas piti mennä sohlaamaan ilotulitteiden kanssa.

Kauppiaat kyllä hierovat karvaisia käsiään yhteen tyytyväisyyttä hykerrellen, kun jouluna hyvin ylensyöneet suomalaiset vaeltavat kinkkukrapulassaan marketteihin hakemaan sitä iänikuista nakkipakettia ja perunasalaattivuorta. Niiden voimalla onkin eri mukavaa toivottaa mennyt vuosi huitsin nevadaan ja vastaavasti ottaa uusi vastaan.

S-marketin kassalta jatketaan sujuvasti Alkon puolelle tyhjentämään varastot halvasta kuohuviinistä, jota sitten irvistellen litkitään pakon edessä paukkupakkasessa jonkun torin laidassa roomalainen kynttilä kainalossa. Tässä vaiheessa noin puolella paikalle vaivautuneista onkin jo silmä mustana a) skumppapullon korkin b) kaverin nyrkin c) raketin iskeydyttyä kivuliaasti juhlijan kasvoihin. Ai että, kyllä onkin kivaa.

Välipäivät kulutetaan jälleen kerran sujuvasti tavaratalojen palautus- ja vaihtorumbassa, kun mummon ostamat kalsarit olivatkin liian pienet tai poika saikin väärän muoviukon. Itkuhan siitä tuli jouluaattona, mutta sehän kuuluu vain asiaan. Eikä hätä ole tämän näköinen, onneksi kuitit tuli säilytettyä. Eihän kakara tajunnut parkumiseltaan edes avata lelun pakettia, joten sekin on vielä vaihtokelpoista tavaraa.

Mutta asiassa on ihan oikeasti hyväkin puoli: alennusmyynnit. Vaate- ja kirjakauppojen alelaarit pursuavat usein tuotteita, jotka eivät joululahjoiksi kelvanneet, mutta meikäläinen hyödyntää sitä surutta. Kirjahyllyyn löytyy kivasti täytettä ja vaatekomero saa pari uutta alennuspaitaa sekä useita sukkia (kolme paria kahden hinnalla).

Vuodenvaihteen kökötän kuitenkin visusti neljän seinän sisällä. Ei innosta kohdata kadulla tuiki tuntemattomia, hoipertelevia teinejä, jotka sopertaen toivottavat hyvää uutta vuotta kaikille vastaantulijoille.

Kirjallista kirjalistaa

Tervepä taasen. Tällä kertaa keskitytään kirjallisuuteen. Bongasin nimittäin niin Naama-aapisesta kuin useammastakin lukemastani/seuraamastani blogista (uskomattoman typerä sana...) tämmöisen listan kirjoista, jotka ihmisen ilmeisesti pitäisi elämänsä aikana lukea. Ennen kuin listaan kyseiset kirjat ja omat tulokseni, pari asiaa.

Ensinnäkin: jos allekirjoittaneen mielipidettä kysyttäisiin, lista on epälooginen. Siitä puuttuu paljon kirjoja ja toisaalta taas joukossa on paljon turhuuksia. Toiseksi: lista on epäpätevä siinä suhteessa, että vain suomen kieltä sujuvasti ymmärtävän on mahdollista lukea kaikki. Osaa mainitusta kotimaisesta tuotannosta kun ei ole käännetty ulkomaaksi. Vaan sitten asiaan:

1. Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - Kymmenen pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny & Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Brontë - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miguel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günter Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verna - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Tulos: 37 luettua (lihavoidut) ja 7 keskeneräistä (kursivoidut). Hävettävän vähän. Täytyy tunnustaa, että listassa on monta teosta, joista en ole eläissäni edes kuullut. Ja kuten jo alussa mainitsin, monta sellaista, joilla ei olisi tähän luetteloon mitään asiaa. Esimerkkeinä nyt vaikkapa Da Vinci -koodi, Harry Potterit ja Juoppohullun päiväkirja. Täysin turhaa ja tyhjänpäiväistä höttöä. Siis ainakin DV-K ja "Juoppis". Pottereista en osaa sanoa, kun en ole lukenut. Enkä lue.

Lisäksi osalla kirjailijoista olisi paljon parempia ja tunnetumpiakin tuotoksia. Otetaan vaikka John Steinbeck: monelta muultakin oli mainittu useampia teoksia, missä siis on Hiiriä ja ihmisiä? Tai Salman Rushdien Saatanalliset säkeet? Ja mikä järki koko listassa ylipäätään on? Joukossa on siis ilman muuta kirjallisuuden klassikoita, mutta toisaalta myös tyhjänpäiväisyyksiä.

Liikaa en tahdo kritisoida, koska en ole suurinta osaa edes lukenut. Kuitenkin haluan ilmaista ajatukseni siitä, että monta opusta tästä puuttuu ja osan voisi huoletta poistaa. Täytynee kuitenkin tulevaisuudessa vierailla paikallisessa kirjastossa ja ryhtyä sivistämään itseään. Ehkä sitä sitten ymmärtää, millä logiikalla tämä on koottu.

Puuhastelua

Nyt ei ahdista. Nyt jopa hymyilyttää. Ihan oikeasti. Asia on nimittäin niin, että yleensä tähän vuodenaikaan allekirjoittaneelle alkaa muodostua voimakkaita stressireaktioita. Syy niihin on selvä: se on lähestyvä joulu, tosin ei siinä mielessä kuin varmaan kuvittelit. Se ei johdu järjestelykiireestä, lahjapaineista, valtavista määristä ruoanlaittoa tai asunnon kiillottamisesta hiki otsalla.

Ei, se johtuu muiden ihmisten kiireestä ja hermoilusta. Nähkääs, en harrasta lahjojen ostoa, joten en joudu miettimään, että "onkohan tämä nyt hyvä" tai "mitähän se Juuso-Matilda tykkää tästä". Kotiini en kutsu ketään "rauhoittumaan" jouluksi, joten siivouksesta tai muista järjestelyistä en ota paineita. Ruokaakaan ei samasta syystä tarvitse laittaa kymmenelle tuhannelle sukulaiselle ja kylänmiehelle.

Joulu on perinteisesti meikäläiselle se aika vuodesta, kun voi hyvällä omallatunnolla sulkea puhelimen ja avata ensimmäisen niistä pyhiksi varatuista kirjoista. Ei tarvitse vastailla kaikenmoisiin "hyvän" joulun toivotuksiin tekopirteillä, muka-hauskoilla ja nokkelilla-pokkelilla tekstiviesteillä, kunhan malttaa pitää matkaviestimensä sulki-tilassa. Jos se Maire-täti tai vastaava puolituttu siitä suuttuu, tehköön niin. Ei vaikuta meikäläisen arkeen.

Mutta se rauhoittumisen juhlaa edeltävä rauhattomuus. Se on myrkkyä. Marketin pihasta ei löydä kirveelläkään parkkipaikkaa. Kassalle saa jauhelihapakettinsa kanssa jonottaa Kiinasta asti. Kanssaolennot huokailevat kärsimättöminä ostoskärryt turvoksissa minä-pissaan-syliin-nukkeja, hermojaraastavilla ääniefekteillä varustettuja action-leluja, kolmenkymmenen kilon pakastekinkkuja (joista puolet jää syömättä) ja punaisia tonttutilpehöörikoristeita. Kaikilla on kuuma ja kiire, kun pitäisi vielä perunalaatikkokin laittaa.

Koko komeuden kruunaavat joka ikisessä kioskissa ja kyläkaupassa iloisesti kajahtelevat, loppuunkalutut joulurenkutukset, joiden sulosävelten tahtiin murenevat riekaleisten hermojen viimeisetkin rippeet. Niiltä ei saa rauhaa missään - ja mikä parasta, monet tavaratalot ja kaupat ovat keksineet mainion idean asentaa kaiuttimet myös ulkotiloihin, jotta ohikulkijoiltakaan ei mene ohi tilaisuus muodostaa itselleen vuosistressiä. Ja tottahan sen Joulumaan huudattaminen pitää tätä nykyä aloittaa jo juhannuksena tai viimeistään koulujen alkamisen aikaan.

Kotona sitten kaivetaan mapista pölyttynyt osoitekirja ja aletaan pohtia, kenelle laitetaan hassunhauska pukkikortti, kuka taas saa kauniin lumisen metsämaiseman ja mahtaisiko serkkutyttö tykätä enemmän enkelistä vai joulukuusen kuvasta. Ensin muistellaan kuitenkin, keneltä ei saatu viime vuonna korttia, sille ei ainakaan tarvitse sitten laittaa. Sitä saa mitä tilaa, hahhah. Vieressä Timo-Tapio repii hihasta ja huutaa pää punaisena, kun pikkusisko on avannut joulukalenterista kaikki luukut ja syönyt suklaat. Ja ei muuta kuin kortit nippuun ja takaisin kauppaan hakemaan uutta, järkyttävän hintaista Toy Story -suklaakalenteria - jo neljättä laatuaan.

Työpaikalta livistetään etuajassa, jotta ehdittäisiin varmasti ajoissa lihatiskille jonottamaan kolmeksi tunniksi niitä kinkkuja, jotka myydään loppuun nenän edestä. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan niitä muissa kaupoissa. Tekemättä jääneet työt painavat mieltä, mutta ehtiihän sitä sitten välipäivinä samalla, kun ravaa hankkimassa lapsille raketteja ja aikuisille halpaa kuohuviiniä. Ai niin, siitä tulikin mieleen, että Alkossa pitää käydä samalla hakemassa jouluoluet ja -viinit ruokapöytään. Ja sitä hyvää glögiä pitää olla. Muuten pappa suuttuu ja joulu on pilalla koko perheeltä.

Hyvät ihmiset: tehkää kuten minä teen tänä jouluna. Pitäkää pari viikkoa lomaa juuri ennen pyhiä. Nyt voin käydä kaupassa ennen iltapäivän ruuhkia eikä tarvitse katsella punakoita ja puhisevia naamoja kilometrien jonoissa. Illalla voi istuskella sitten rauhassa ja naureskella partaansa. Sopikaa tuttavien kesken, että kortteja ja lahjoja ei vaihdella. Säästyy rahat ja mielenterveys. Ilmoittakaa, ettette ole pyhien aikaan tavattavissa tai puhelimen päässä. Ei tarvitse miettiä typeriä joulutervehdyksiä tai "yllätysvisiittejä". Älkää kutsuko vieraita jouluksi, olkaa itseksenne tai perheen kesken. Ei tarvitse puunata tai kuoria säkillistä perunoita. Jälleen säästyy rahat ja mielenterveys.

Tänä jouluna siis tajusin tehdä omat järjestelyni ajoissa ja näillä eväillä voin nauttia täysin siemauksin stressittömästä joulukuusta. Teille muille toivotan sietämätöntä joulun odotusta!

PS.
Ja lapset: se aikuisten mehulta haiseva joulupukki on oikeasti naapurin pedofiili, jonka isi palkkasi käymään ja lupasi siitä hyvästä pullon sitä veden näköistä juomaa. Sillä on vain naamari päässä. Ihme, jos ette sitä vielä ole tuohon ikään tajunneet. Sen paketista paljastuneen robottikoiran haki äiti Anttilasta tai Prismasta. Todennäköisesti pari tuntia ennen lahjojen jakoa, kun meinasi unohtua tyystin, pirulainen.

Lomailua työn merkeissä

Kylläpä vainen oli mukavaa aloittaa joululoma pitkän työputken jälkeen. Tai siis olisi ollut. Ensimmäisen lomaviikon - tai osan siitä - nimittäin kulutin näppärästi työpisteellä. Syy tähän löytyy siitä, että eräs "melko" mittava työtehtävä oli sivuutettu johtoportaassa olankohautuksella, ja nyt lähestyvä määräpäivä sai sielläkin yhtäkkiä kämmenet hikoamaan.

Vaan ei hätää: onneksi on alempi johtoporras, jolle voi sujuvasti kaataa tämmöiset pikatilanteet kuin ohimennen tyyliin "Hei, tää homma on annettu meille tehtäväksi kesäkuussa. Että ottakaapa ongelmaksenne ja raapikaahan tää monen kuukauden projekti kasaan. Niin joo, ja deadline on muuten viikon päästä". Että kiitos tästäkin nyt sitten.

Omalta osaltani tämä aiheutti sen, että jätin ensin pari vapaapäivää väliin, että "työryhmä" pääsi asiassa edes alkuun. Sen jälkeen tehtiin viikko raakaa työtä, pyydettiin lisäaikaa, saatiin sitä, tehtiin lisää töitä ja lopulta alkoi tulosta syntyä. Sillä kustannuksella, että työaikasuunnitelmaan merkityt muutama vuosilomapäivä vaihtuivat merkintään "Normaalit tunnit 8". Siis päässäni.

Kun projekti lopulta saatiin hirveällä kiireellä edes nimellisesti päätökseen, en enää edes jaksanut alkaa tapella niistä muutamasta päivästä. Ilmeisesti ne on nyt sitten kirjoissa ja kansissa kulutettu. Vaan samapa tuo, tärkeintä kuitenkin nyt on se, että työ valmistui määräaikaan mennessä ja suhteellisen kunniakkaalla lopputuloksella. Ei ainakaan pomon tarvitse esitellessään pahemmin punastella, vaan voi hymyillen ottaa vastaan omien esimiestensä tyytyväiset nyökkäilyt. Tai niinhän sitä voisi äkkiseltään kuvitella.

No, nyt kun sitten sain loman alkuun, niin eikös puhelin soinut jo heti ensimmäisenä päivänä pariin otteeseen. Nähtävästi viimeisimmät tallennetut versiot olivat mystisesti kadonneet kovalevyltä. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen, vaan viimeisimmät muutokset ennen lopullisten versioiden tallentamista olivat suhteellisen pieniä ja ne oli helppo neuvoa puhelimitse. Joka tapauksessa lämmitti valtavasti mieltä saada tunnustusta tehdystä työstä: "Ei se sitten ihan putkeen mennyt . Yritäs nyt seuraavalla kerralla olla vähän huolellisempi näiden töiden kanssa. No mutta meillähän on aikaa täällä tätä korjailla tässä sivussa. *tuut-tuut-tuut-tuut-tuut*"

Että näin meillä päin hoidetaan asiat: saadaan tehtävä, unohdetaan tehdä se, kaadetaan se alaisille viime hetkellä (tai vähän sen jälkeen) ja sysätään samalla vastuu siitä pois itseltä. Lopulta, kun käsketty ryhmä saa tulosta aikaan, otetaan itse vastaan positiivinen palaute. Toisaalta taas, jos palaute on kriittistä, on helppo ilmoittaa, että syy löytyy epäpätevistä alaisista. Lisäksi oma urakka helpottuu, kun kaikki epämiellyttävät työt voi jatkaa suoraan alaspäin. Jää paremmin aikaakin puuhailla kaikkea muuta ja sekoittaa kaikkien työt.

Tästäkin voisin antaa esimerkin: tehtäviini kuuluu suunnitella tietyissä jaksoissa oman osastoni vuoden työtehtävät ja työajat niihin liittyen. Käytännössä se tehdään kahdella lomakkeella: kausisuunnitelma ja työaikataulukko. No, olin ehtinyt aloittaa ensi kevään suunnittelua ja alustava suunnitelma oli valmis ja tallennettu. Kun edellä puitu tehtävä keskeytti suunnitelman laatimisen, jätin sen hautumaan ja ajattelin jatkaa siitä loman jälkeen.

Ihan niinhän tarina ei sitten mennytkään... Sillä välin, kun työstimme projektiamme, oli iki-ihana pomomies käynyt tutkimassa tekemäni raakileen. Ja koska omien hommien tekeminen ilmeisesti ei maistunut, oli koko pohja pyyhitty tyhjäksi ja tilalle tallennettu edellisen kesän suunnitelmat, joihin oli käytännössä vaihdettu päivämäärät. Sinänsä ihan ok, koska kevään syklissä keskitytään melkolailla samantyyppisiin asioihin kuin kesän aikana. Muutetut päivämäärät nyt vaan eivät täsmää kevään aikatauluun.

Toisin sanoen: on mahtavaa palata lomalta parin viikon päästä, kun tietää jo valmiiksi, että saa taas kaivaa mapeista toimintaa ohjaavat asiakirjat ja aloittaa koko suunnitteluprosessin A:sta. Varsinkin, kun se tietää taas massiivista määrää ylitunteja. Työ nimittäin oli sellaisessa vaiheessa, että varsinainen virka-aika olisi mahdollistanut valmiiksi saamisen ajoissa. Tässä tilanteessa siitä ei ole toivoakaan. Ja taas saa kuulla kyvyttömyydestä käyttää hyödyksi annettu apu ja hoitaa työtehtävät ajoissa loppuun.

Hyvää vitun joulua vaan itse kullekin.

Tällaista tänään

Eli: ...

...

...

...tai ei mitään, eihän tätä kukaan muu lue kuin minä itse.

Ihan vain kirjoittamisen ilosta

Reilu kuukausi näköjään vierähtänyt yhtäkkiä edellisestä päivityksestä... Onkohan sitä ihminen laiskistumassa? Väliäkö hällä, eihän tätä kukaan lue kuitenkaan.

No, joka tapauksessa... Kuten otsikosta ilmenee, tänään kirjoitetaan ihan vain silkasta tekstin tuottamisen riemusta. Mitään ihmeellistä tai mullistavaa ei ole tapahtunut, siispä ei ole ollut tarvetta tännekään asioista raportoida. Silti lokakuu on tuntunut järisyttävän pitkältä, jumalaton kiire on ollut olevinaan jatkuvasti. Siis töissä.

Kuten joskus aiemmin selostin, työtehtäväni vaihtui elo-syyskuun vaihteessa. Siitäpä tämä viimeisen kuukauden tai kahden kiireen tuntu on syntynytkin. Nähkääs, kun edelliseen tehtävääni ei varsinaisesti (työnantajan loistavaa henkilöstöpolitiikkaa noudattaen) ole valittu vielä seuraajaa. Ilmeisesti sellainen tulee vasta vuoden vaihteessa. Tästä johtuen olen uuden työn opettelun ohessa hoitanut myös vanhaa.

Luonnollisesti myöskään esimieheni ei ole saanut aikaiseksi päivittää tietojani ja toimenkuvaani henkilöstöosastolle, joten en myöskään ole päässyt nauttimaan tehtäväni mukaisesta palkasta. Laskeskelin tuossa, että parissa kuukaudessa on mennyt kivasti jo melkein neljäsataa paikallista valuuttaa sivu suun. Aina kun asiasta kysyy, vastaus on sama: "Nyt on hiukan kiirus, katsellaan syksymmällä" tai "Joo, pitää hoitaa se kuntoon". Ja mitään ei kuitenkaan tapahdu.

Ei silti, ihan mielelläänhän sitä tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen virka-aikana, ylitöitäkään kun ei kuulemma saa tulla yhtään. Vielä kun näistä töistä saa vain yhden palkan - sen pienemmän niistä kahdesta - niin kyllä hymyilyttää aina kun kello aamulla ilmoittaa, että olisi työmaalle lähdön aika. Ylitöistä muuten sen verran, että kun viimeksi kysyin lupaa jäädä hoitamaan keskeneräiset työt loppuun, tapahtui seuraavaa: armas pomoni kehtasi kysyä, miten en muka osaa järjestellä töitäni siten, että normaali virka-aika riittäisi niihin.

V-mittari oli hyvin lähellä nousta punaisen puolelle. Mies, joka on jyvittänyt allekirjoittaneelle KAHDEN IHMISEN TEHTÄVÄT, EIKÄ SAA OMIA TÖITÄÄN TEHTYÄ... Mies, joka tämän lisäksi vielä kuormittaa lisäksi muutamaa tiettyä ihmistä jatkuvasti vielä muillakin, ylimääräisillä "juoksevilla pikkuasioilla"... Mies, joka delegoi säännöllisesti omatkin työnsä muille ja poistuu pelipaikalta yleensä ainakin tuntia ennen virka-ajan päättymistä... Lähellä kävi, etten sanonut todella pahasti.

Mutta, koska taidan olla liian nöyrä työntekijä ja on helpompi ottaa vastaan se, mitä tulee, en sanonut mitään, punastelin vain. Pitäisi varmaan ottaa joskus itseään niskasta kiinni ja pitää puoliaan, ehkä jotain saattaisi muuttuakin. Vaan kun on vässykkä ja purkaa pahan olonsa verkossa "päiväkirjaan", jota kukaan ei lue. Kai se sitten on helpompaa näin, ei joudu konflikteihin "oikeiden" ihmisten kanssa.

Purkaus ohi.

Pieni pyyntö

Arvoisat muusikot, artistit, laulaja/lauluntekijät, laulu- ja soitinyhtyeet, orkesterit ja muut vastaavat.

Olisiko liikaa pyydetty, että kaikilta teiltä, joiden musiikkia kuuntelen, ei aina julkaistaisi uutta albumia SAMAAN AIKAAN. Ymmärtänette, että tällaiselta keskituloiselta ihmiseltä loppuu sillä tavoin melko nopeasti pankkitilin sisältö kesken. Se ei ole kuulkaa pitemmän päälle mukavaa, ei ollenkaan.

Tälläkin hetkellä pöydälläni odottaa maksamista pino laskuja verkkokaupoissa tehdyistä levyostoksista, paikalliseen tavarataloon jäi taas iltapäivällä melkein satanen ja useita albumeja on tilauksessa. Lisäksi kuukauden sisällä ilmestyy jälleen yksi jos toinenkin hankintalistalle päätyvä tuotos. Ymmärrättehän, että nämä kaikki lohkaisevat kuukausipalkasta melko suuren prosentin.

En tue piratismia, omista Spotify-ohjelmaa tai osta verkkokaupoista pelkkiä mp3-tiedostoja. Siispä ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi jää käytännössä ostaa kaupasta konkreettinen levy. Näin teenkin - ihan siitä itsekkäästä syystä, että haluan saada jotain kouriintuntuvaa pelkän bittituotoksen sijaan. Sitä paitsi kansilehtisiä on välillä mukava lueskella ja vertailla uutuuksien "ilmettä" vanhempiin tuotoksiin.

Toisekseen on mukavampaa, että ainakin osa rahoistani menee musiikin tekijöille. Eihän levyn tekeminen kuitenkaan ihan ilmaista ole. Siispä pyydänkin mitä nöyrimmin, että ottaisitte esitykseni harkintaan ja alkaisitte julkaista musiikkianne vaikkapa jonkin vuoroluettelon mukaisesti. Annan tässä yhden esimerkin:

Artistit ja yhtyeet, joiden nimi osuu väliin A-G julkaisevat uutta musiikkia seuraavan kerran 2011, H-N 2012, O-U 2013 ja V-Ö 2014. Tällä tavoin rahankäyttöni saataisiin järjelliseksi ja valuuttaa saattaisi riittää johonkin muuhunkin. Olisin kovin kiitollinen, mikäli tämäntyyppistä suunnitelmaa voitaisiin alkaa toteuttaa käytännössä.

Ai, ei sitten.

Virkamies sairastaa

Mikä mahtaa olla se taika, joka saa sairastumaan aina justiinsa loma-aikaan? Ja mikä parasta, vielä kesken lomamatkan, jolle on pitänyt jo monta vuotta lähteä. Joku on joskus vitsaillut, että kunnon virkamies sairastaa aina vapaa-ajalla eikä tuhlaa moiseen virka-aikaa. Pitää muuten harvinaisen hyvin paikkansa. Tässä sitä taas tuhistaan ja köhistään kuin viimeistä päivää keskellä muutenkin lyhyttä lomanpätkää.

Asiasta tekee hiukkasen valoisamman se, että loma loppuu jo ylihuomenna, eli periaatteessa flunssan jatkuessa voisin hakea sairaslomaa ensi viikon. Vaan teenkö sen? No, en. Kun tietää, että töissä on tekemättä noin miljoona kolmesataa viisikymmentäyksi ja puoli asiaa seuraavan kuukauden jakson valmisteluja, ei yksinkertaisesti ole varaa turhaan sairasteluun. Se on vain rimpuiltava menemään, oli hyvä olo tai ei. Eikä edes olisi ensimmäinen kerta.

Sainpas itsestäni luotua kuvan itsensä uhraavana marttyyrina ja korvaamattomana työntekijänä, joka raahautuu hoitamaan virkaansa viimeisillä voimillaan. Työntekemisellä ja viranhoitamisellahan ei siis ole mitään yhteistä. Joka tapauksessa, asia nyt vain on niin, että jo nyt alimiehitetyn yksikkömme henkilöstö ei kertakaikkiaan omien toimiensa ohella ehdi hoitamaan poissaolevien tehtäviä, ja nämä kyseiset hommat nyt vain on saatava tehtyä alkavan viikon aikana. Niin, että nyt ei "ihan aikuisten oikeesti" ole varaa sairastaa.

Nimim. "Mulla on ihan kipeen siisti duuni"

Yleistä höpinää

Hyvät ihmiset (juuri sinä, joka jostain käsittämättömästä syystä olet tätä eksynyt lukemaan): voitte piirtää rastin seinään, sillä tällä kertaa en aio valittaa a) yhtään b) mistään.

Palasin tänään viikonlopun mittaiselta työmatkalta. Tai no, neljän päivän sellaiselta, joka sisälsi viikonlopun. Mukana oli pieni porukka, jonka kanssa oli oikein miellyttävää oleskella ja puuhastella työjuttuja muutaman päivän ajan. Pois lukien 1/6 näistä henkilöistä (katso teksti "Kaikkitietävä kakkosmies").

Päivät olivat työntäyteisiä, mutta aika kului sutjakkaasti ja tekeminen oli mielekästä ja motivoivaa. Lainkaan ei harmittanut se, että joutui viikonlopun viettämään töiden parissa. Jos osaatte aiempien julkaisujen perusteella tulkita ns. elämääni, voitte kuvitella miten vapaa viikonloppu olisi mennyt. Aivan oikein, kyräillessä ja kelloa tuijotellessa.

Iltasaikaan suoritetut urheilusuoritukset, kuten lenkit ja uintireissut läheiselle uimarannalle tasapainottivat mukavasti välillä raskaitakin päiviä. Vielä mukavampaa niissä oli se, ettei em. besserwisser tuppautunut tällä kertaa mukaan vaan jäi mieluummin löhöämään majoituksena toimineeseen mökkiin sohvalle TV:n ääreen.

Myöhäisiltojen löylyt kunnon puusaunassa ja parin vanhemman työntekijän huvittavat tarinat takavuosien "työmatkoista" olivat tasan tarkkaan piste i:n päälle ja nukkumaan meno tapahtui hyvillä mielin ja tyytyväisenä päivän aikaansaannoksiin. Ruokahuoltokin pelasi moitteettomasti, eikä alkoholin suhteen pidetty nollatoleranssi haitannut lainkaan, varsinkaan allekirjoittaneen normaalistikin vähäiseen käyttötasoon nähden.

Tyhjänpäiväinen höpinä, tiedän. Halusin vain kertoa, että kyllä täälläkin joskus on mukavaa. Piirsittekös jo sen rastin?

Elämäntapaguruilu

Jahas, melkein pari viikkoa ollut hiljaiseloa. Eipä silti, ei tässä nytkään paljon avautumisen aihetta ole ilmaantunut, kunhan päätin taas valittaa ihan noin yleisesti. Suomalainen mies ei nimittäin ole suomalainen mies, jos ei joku asia ole huonosti.

Tällä kertaa aiheena on muiden yksityisasioihin puuttuminen ja elämäntyylin arvosteleminen sekä pyytämättömät elämänohjeet. Aloitetaan vaikka siitä, että parilla töistä tutulla ihmisellä on melko ärsyttävä tapa puuttua siihen, miten vietän viikonloppuni. Liikunta ja muu ulkoilu sekä musiikin kuuntelu ja lukeminen eivät kuulemma ole soveliaita tapoja kuluttaa aikaa vapaapäivinä. Ei, pitäisi kuulemma nukkua pitkälle yli puolenpäivän ja sitten roikkua taas miltei seuraavaan aamuun jossain kuppaisessa pintaliitopaikassa, raahata kotiin joku sammumisen rajamailla oleva yhden yön ihanuus, jonka nimeä ei aamulla edes muista. Se on kuulemma poikamiehelle sopivaa.

Toinen asia, josta nämä herrasmiehet jaksavat huomautella on se, mistä ostan vaatteeni. Viimeksi eilen minulle tehtiin selväksi, ettei ole soveliasta liikkua julkisesti kaupungilla Anttilasta ostetuissa kengissä tai Citymarketin shortseissa ja t-paidassa. Ainoa hyväksytty kenkämerkki on kuulemma Lacoste ja t-paidassa pitäisi olla rinnassa Tommy Hilfigerin logo ja hintalapussa kolmenumeroinen summa. Anteeksi nyt, mutta 1) Anttilasta saa varsin hyviä ja tyylikkäitä kävelykenkiä, joiden hinnassa ei ole tuotemerkkilisää ja 2) Citymarketin Blue-tavaramerkin t-paidat ovat sopuhintaisia, laadukkaita ja mukavia päällä.

Allekirjoittanut ei nimittäin kykene muutenkaan ymmärtämään sitä, miksi tietyt tuotemerkit ja valmistajat olisivat muka muita parempia. Miksi maksaisin 149,90€ farkuista, joissa lukee pesulapussa Diesel, jos saan lähimmästä tavaratalosta malliltaan, väriltään ja laadultaan täysin vastaavat Dallas-merkkiset yli satasen halvemmalla? Kun ei tavan ohikulkija kuitenkaan ole ainakaan tähän mennessä pyytänyt näyttämään housujen pesulappua, että "Onhan nuo nyt varmasti Levikset tai Dieselit".

Ja kun kengistä oli puhe, vain valkoinen on kuulemma hyväksytty väri nykyään. Arvatkaapa mitä? Ihan sama. En suostu maksamaan ylimääräistä siitä, että saan kengän sivuun pikkuruisen krokotiililogon ja kaupan päälle joudun putsaamaan ja puleeraamaan jalkineita joka käyttökerran jälkeen, kun valkeus on muuttunut harmaudeksi. Siispä ostan vastaisuudessakin - ihan kiusallanikin - Anttilan sopuhintaisia ja käytännöllisiä RUSKEITA kenkiä. Sopivat monien vaatteiden kanssa eikä lika näy niin helposti. Siinäpä teille muotigurut, tukehtukaa kiukkuunne.

No, itse pääasia jäi nyt vähän ajatuksenvirran jalkoihin. Avautumisen aiheena oli siis muiden asioihin puuttuminen. En ainakaan itse muista kyseisien herrojen elämäntyyliä arvostelleeni (paitsi nyt). Enkä tietääkseni ole myöskään ohjeistanut heitä ajanviettoaktiviteeteissa. Jotenkin kummasti heillä kuitenkin näyttää olevan siihen oikeus. Sen vain sanon, että ainakaan minä en ole se, joka aina maanantaisin raahautuu töihin kasvot pöhöttyneinä ja silmät turvoksissa valittaen, kuinka vieläkin on huono olo eikä yöllä saanut hikoilulta ja tärinältä nukuttua.

Kyllä sitä nyt varmaan pitää itsekin ruveta siihen. Onhan aina mukavampaa palata rentouttavan viikonlopun jälkeen töihin entistä rasittuneempana.

Ei kulje

Tänään ei suju. Mikään. Eikä oikein sekään. Yritin herätä ihmisten ajoissa vapaapäivästä huolimatta, että saisin aamupäivällä siivottua. Ei onnistunut, venyttelin tyytyväisenä sängyssä, että onpas virkeä olo. Sitten huomasin kellon olevan yli yksitoista, en ollut herännyt kellonsoittoon. Että näin... Siinä meni se tehokas aamupäivä.

No, ajattelin, ei se mitään. Kulutetaan sitten iltapäivä imurin varressa. Keittelin rauhassa kahvit ja istahdin parvekkeelle muki kätösessä. Hetken mielijohteesta päätin napata pöydältä illalla kesken jääneen kirjan mukaan. Virhe. Kirja kului loppuun siinä istuskellessa ja yhtäkkiä kello olikin puoli kolme. Taputin itseäni päälaelle hyvästä suorituksesta niin, että siihen sattuu vieläkin.

Eipä kai siinä, nälkä alkoi olla jo, joten päätin alkaa ruoanlaittopuuhiin. Kaikki sujui oikein mukavasti syömisvaiheeseen asti. Silloin tajusin, että kana oli edelleen lähes raakaa sisältä. Hieno homma, totesin ja viisari alkoi siirtyä punaisen puolelle. Jostain kumman syystä se, että kanan kypsyttämistä voisi vielä jatkaa, juolahti mieleeni noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun olin viskannut sen roskiin. Onneksi ei ollut mitään helposti rikki menevää lähettyvillä sillä hetkellä.

Pari voileipää kurkusta alas ja muutama rauhallinen sisään-ulos-hengenveto. Pahin nälkä ja ärtymys oli taltutettu. Sitten soi puhelin ja sovin juoksulenkille lähdöstä parin tutun kanssa. Pururadalla kaikille tuli yhtä aikaa massiivinen aivopieru ja syke nousi heti lähdössä huimiin lukemiin. Luonnollinen seuraus tälle oli tietysti se, että parinkymmenen minuutin päästä puuskutimme kaikki ylämäen päällä naama punaisena ja kuoleman kielissä. Loppumatka meni hiljaisuudessa ja miltei kävelyvauhtia.

Melkein pelottaa, mitä ilta vielä tuo tullessaan. Tekisi mieli käydä ostamassa koppa keskiketterää ja kiskaista taju kankaalle. Huomenna voisi sitten soittaa töihin kulmakarvat kipeinä, naama valkoisena ja silmät punaisina, että "on vähän heikko olo, en taida tulla tänään". Enpä kuitenkaan taida, kalja olisi kuitenkin lämmintä ja pomo samaan aikaan kaupassa. Niin, että ei sitä selitystäkään uskottaisi. Sitä paitsi olen liian kiltti työntekijä huijatakseni sillä tavalla...

Anteeksi nyt, johonkin tämä piti purkaa. Todennäköisesti kone hajoaa, kun yritän julkaista tätä. Joku saattaisi jopa toivoa sitä.

Kaikkitietävä kakkosmies

On se kyllä hienoa tuo työnteko. Erityisen mahtavaksi sen tekee lähin alaiseni, joka on sitten vallan hurmaava ihminen. Lainkaan ei haittaa se, että kyseessä on ylimielinen, Etelä-Suomen kokoisella egolla varustettu besserwisser. Muiden ammattitaitoa on varaa arvostella, vaikka oma työpäivä kuluu lähes poikkeuksetta toimistossa kuminauhoilla leikkien tai tupakkapaikalla notkuen. Ylitöitäkin tuntuu viikoittain kertyvän tyhjäntoimittamisesta sillä tahdilla, että perjantaina on pakko jo puolilta päivin lähteä "tasoittelemaan tunnit".

Vankalla, jo parin kuukauden työkokemuksella on toki varaa tulla arvostelemaan esimiestäkin omassa työssään. Minä raukka kun olen ollut tässä virassa vasta kolme vuotta, alalla erilaisissa tehtävissä vajaat kuusi vuotta ja tätä varten jotain säälittäviä korkeakoulujakin käynyt. Niin, että eihän tässä nyt ole vielä kerinnyt minkäänlaista näkemystä asioista kerätä itselleen. Pari kertaa on tehnyt mieli toivottaa keltanokka melko pitkälle, kun ilmoille on päässyt joku älyvapaa ja täysin toteuttamiskelvoton idea, jolla "asiat saataisiin toimimaan tehokkaammin".

Parasta on, että tämä apina tietää kaikesta kaiken ja osaa tehdä joka ikisen asian paremmin kuin muut - nekin, jotka ovat tulleet firmaan joskus kultaisella 80-luvulla ja ehkä oppineet vuosien varrella kikan tai pari. Jos yrittää neuvoa jossain uudessa asiassa, vastaus on poikkeuksetta tyyliä "Kyllä mä tän hoidan!" loukkaantuneella äänensävyllä. Kyllähän se hoituu, lopputulos vain on yleensä jotain katastrofin ja maailmanlopun väliltä. Neuvoja ei oteta vastaan, ja jos niitä joskus harvoin satutaan kysymään, vastausta ei kuitenkaan kuunnella. Ja sitten valitetaan "isolle herralle", kun kukaan vanhemmista ei ikinä opasta työtehtävissä. Että näin.

Hienoa on myös katsoa, kuinka kyseinen herrasmies ei koskaan unohda jakaa pahoja puheita ja juoruja työkavereiden selän takana. Erityismaininnan ansaitsee se, että tämä tapahtuu useimmiten vielä silloin, kun puheenaiheena olevan henkilön omat alaiset ovat kuulemassa. Ja silloinkin on hyvä varmuuden vuoksi vielä korottaa hieman ääntä ja vilkuilla välillä vaivihkaa, että vieläkö em. henkilöt ovat kuulolla. Pari kertaa tämä tapa on käynyt allekirjoittaneen tunne-elämän päälle ja olen sanonut aika pahastikin. Mutta eipä siitä mitään perille mennyt.

On sentään hyvä, että kaikkitietävyyteen ja muihin edellä mainittuihin avuihin on vielä onnistuttu jollain konstilla liittämään Mount Everestin kokoluokan itsevarmuus ja ego. Ja anna olla, jos satut sanomaan poikkipuolisen sanan tai antamaan "rakentavaa kritiikkiä"; se on kova paikka. Jos miehen omasta mielestä hyvin suoritettu tehtävä on sivusta seuranneen mielestä ollut täydellinen kaaos ja sen sattuu sanomaan ääneen, seuraa hetken hiljaisuus ja sen jälkeen sydänjuuria myöten loukatun opastus siitä, kuinka hän kyllä osaa hommansa ja muiden on turha tulla häntä neuvomaan omassa työssään.

Palaute ja siitä oppiminen ovat muutenkin pahimman luokan kirosanoja. Tämän miehen mielestä ei ole syytä tulla osoittelemaan hänen tekemiään virheitä, eihän kenelläkään ole siihen mitään oikeutta. Palautteen tulisi aina olla positiivista, sillä hänen toiminnassaanhan ei - seuraa suora lainaus - "ole ikinä mitään huomautettavaa". Ei niin. Ainoastaan jatkuvasti. En ole nimittäin eläissäni tavannut ketään toista yhtä epäpätevää, joka olisi omasta mielestään täydellisyyden ruumillistuma. Toisaalta se kyllä tuntuu oikeuttavan sen, että poikanen voi arvostella ja nälviä kaikkia muita. On oikeastaan pienen kokoluokan ihme, ettei joku ole jo sanonut todella pahasti. Rystyspusun kera.

Luojan kiitos työnkuvani muuttuu syksyllä ja pääsen seuraavaan tehtävään. Sitten ei enää tarvitse sietää tätä sekoilua ja järjettömyyttä. Pääsen toimimaan järkimiesten pariin. Ihmisten, jotka oikeasti jopa kuuntelevat ohjeet ja tekevät asiat halutulla tavalla, ei sähläten oman päänsä mukaan. Ihmisten, jotka uskaltavat ongelmatilanteessa kysyä neuvoa ja ovat kehittyneet huimasti, vaikka eivät kovin paljon em. henkilöä kauemmin ole olleet talossa. Voin valehtelematta sanoa, että suoritan "loikkauksen" lähestulkoon henkilökohtaisesta helvetistä maan pinnalle. Taivaaseen asti en uskalla luvata pääseväni. Joka tapauksessa: onnea seuraajalleni. Sitä tarvitaan.

Odotan innolla seuraavaa työporukan saunailtaa. Siitä voi kehittyä melko viihdyttävä tilaisuus.

Käytöksen kultainen kirja ja muita unohdettuja kertomuksia

Otsikko kertoo melko pitkälti kaiken. Useinkin yllättää itsensä ihmettelemästä, mitä ihmiset nykyään opettavat lapsilleen. Keskenkasvuisilla räkänokilla ja alipukeutuneilla pikkutytöillä tuntuu nykyään olevan täysi oikeus häiritä kanssaihmisiä hävyttömällä huutelulla ja ylimielisellä käytöksellä. Ylenpalttinen kiroilu vaikuttaa enemmän säännöltä kuin poikkeukselta. Vastaantulijoiden väistäminen kadulla on tuntematon käsite, kaljakassit kilisten täytetään oikein isolla laumalla tie koko leveydeltä niin, että onneton kanssaihminen joutuu joko pujottelemaan läpi tai väistämään ajoradalle. Ja vanhuksia ei kunnioiteta vahingossakaan edes avaamalla ovea.

Ja annapa olla, jos erehdyt huomauttamaan häiritsevästä käytöksestä tai kehotat tarkistamaan käytöstavat. Vittusaatanaa ja kusipäätä saat suun täydeltä. Huomauttaja itse on homo ja persehuora, sillä "kyllä nuorillakin on oikeus hengata kaupungilla" ja "taas nuorisoa syrjitään, missään ei koskaan saa olla rauhassa". Kyllä, teineilläkin on oikeus liikkua siellä missä muutkin, mutta eikö siinä tapauksessa voisi yleisen viihtyvyyden takia vähän hillitä käytöstään? Siitä hyötyisivät kaikki: nuorille ei enää huomauteltaisi asiasta ja muiden ei tarvitsisi kuunnella joka toisena sanana vittua tai jotain variaatiota siitä.

En pidä itseänikään "vanhana"; lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, mutta varmaankin menen vielä ihmisluokkaan "nuoret". Onko vajaassa kymmenessä vuodessa kasvatus muuttunut huomaamatta? Onko tapakasvatus unohtunut täysin? Ilmeisesti kouluissakaan ei saada edes pikkulapsia kuriin, koska vähän väliä saa lukea lehdestä, kuinka joku opettaja passitettiin hermolomalle oppilaiden harjoittaman systemaattisen ope-paran kiusaamisen takia. Ovatko vanhemmat niin saamattomia, etteivät saa lapsiaan opetettua tavoille? Vai eikö heitä vain kiinnosta? "Ei sille voi sanoa pahasti, se on niin herkkä, se sulkeutuu ihan täysin." Niin vissiin...

Kyllä minä ainakin muistan, että kotona ei kiroilua kuunneltu, isää toteltiin ja opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Ei tässä mitään täydellisiä herrasmiehiä olla, mutta silti... Tämän "kusipään" ei tarvitse toitottaa olemassaoloaan tuntemattomien seurassa värittämällä puhetta sukuelimillä tai esiintymällä korostetun äänekkäästi. Jos satun kohdalle kun vanhempi herras- tai rouvashenkilö on tulossa ovesta, avaan sen ja pidän auki. Ei vaadi suurta ponnistusta. Vanhuksia olen tottunut teitittelemään pienestä pitäen ja kaupan tädillekin voi välillä hymyillä ja kiittää vaihtorahoista. Se saattaa jopa piristää vähän työpäivän keskellä. Uskokaa pois, tiedän kokemuksesta.

Toinen juttu: naispuoliset henkilöt. Välillä alkaa vanne kiristää otsalohkoa, kun 15-vuotias mahtisonni kehuskelee edellisviikonlopun "muijallaan" tai "hoidollaan" tai "eukollaan" tai "akallaan" tai "rotkollaan". Nyt hei v***u oikeesti: vaikka te pelimiehet ette ihan heti ehkä uskokaan, nainenkin on ihminen. Ei käyttötavara. Allekirjoittaneelle on nuijittu takaraivoon sellaisia pikkujuttuja kuin, että naisille esim. pidetään ovea auki eikä rynnitä itse ensin. Toisekseen naiselle voi vaikka jopa - niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin - ojentaa ravintolassa tuolin ennen kuin istuutuu itse. Tai jopa (härregud!) tarjota istumapaikkaa. Ja ravintolalaskun saa, uskokaa tai älkää, maksettua jopa yhdellä kortilla. Miehen. Viedä jopa välillä kukkia!

En sitten tiedä, ehkä nämä edellämainitut eivät enää ole hyväksyttäviä toimintamalleja. Välillä tosiaan tuntuu siltä. Joskus - ihan vain joskus - saa vaikutelman, että nykynaisen mielestä miehen pitää olla epäkohtelias, halventava ja muutenkin öykkärimäinen. Allekirjoittaneelle se ei vain tahdo mennä jakeluun. Ei ole tietenkään suositeltavaa lähteä kaikkeen asenteella "Kyllä, kulta", mutta hei: eivätkös naiset tykkää pienestä hemmottelusta ja herrasmiesmäisyydestä aika-ajoin. Minä ainakin tykkäisin, jos olisin nainen. Mutta kai sitä täytyy itsekin sitten ruveta viljelemään huoritteluja mummeleille ja räkimään pappoja rinnuksille, että onnistuisi elämässä ja näyttäisi hyvältä Tikkurilalla tai Panulla pakkeloitujen teinityttöjen silmissä.

Niin, että haistapa sinäkin v***u.

Hajatelmia yksittäisen ihmisen typeryydestä

Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun seisoo kadulla, joka on täynnä ihmisiä ja silti on yhtä yksin kuin jos katu olisi tyhjä? Siltä tuntuu juuri nyt. Olen ihan kuten kuka tahansa: liikun päivittäin paikoissa, joissa on kymmeniä, jopa satoja ihmisiä. Osa tuttuja, osa puolituttuja, osa tuntemattomia. Ja silti tuntuu ihan siltä, että jotain olennaista puuttuu.

Käyn töissä. Sama vajaan parinkymmenen hengen porukka päivästä toiseen. Kaikkien kanssa tulee toimeen. Sen lisäksi on vielä pari sataa samalla, muutaman rakennuksen alueella työskentelevää puolituttua, joista osan tapaa päivittäin, muita harvemmin. Päivä kuluu töitä tehdessä, kahvia juodessa ja huulta heittäessä. Sitä tuntee ajoittain jopa kuuluvansa tähän porukkaan.

Illalla sitä käy lenkillä parin kaverin kanssa. Tunti pururadalla, nopea pulahdus pienessä lammessa tutun lenkkipolun loppupäässä, hetki makoilua aurinkoisella rantapenkalla ja sitten jokainen lähtee kohti kotia ja valmistautumaan seuraavaan työpäivään. Mieliala on koholla, kotona odottaa viilentävä suihku ja hetki istuskelua parvekkeella lämpimässä kesäillassa.

Viikonloppuna saattaa löytää itsensä joltain viihtyisältä terassilta nauttimassa pehmeän makuisesta oluesta ja hyvästä seurasta. Jos luet edellisen tekstin, voit huomata, että tätä ei tosiaan käy usein. Välillä on kuitenkin ihan mukavaa vaihtaa hetkeksi vapaammalle ja käydä yhdellä tai kahdella tuopillisella. Toisinaan se saa rentoutumaan raskaan viikon jälkeen. Myönnettäköön kuitenkin, että useimmiten se lähinnä masentaa.

Jaa, että miksi? No, tästä päästäänkiin itse asiaan. Siihen, että jotain puuttuu. Siihen riittämättömyyden tunteeseen, joka nousee pintaan katsellessa ympärillä olevia tuttavia. Siihen ahdistukseen ja turhautumiseen, kun tajuaa, ettei kelpaa. Siihen säälimättömään itseinhoon ja epävarmuuteen, jonka takia ei uskalla tarttua pienimpäänkään tilaisuuteen. Siihen, että uskoo - tai tietää - yrityksen olevan ensimmäinen askel tiellä epäonnistumiseen.

Kun avaa kotioven työpäivän jälkeen ja vastaan tulee vain auringon lämmittämän eteisen kostea, nihkeä henkäys. Kun ainoa ääni, jonka kuulee on yksinäisen avainnipun kolahtaminen hyllykön tyhjään lokeroon. Kun juoksun tuoma euforinen hyvä olo poistuu, ja jäljelle jää huoneenlämpöinen viskilasi parvekkeen pöydällä sekä sormien välistä nouseva pikkusikarin katkeransuloinen tuoksu hämärtyvässä illassa. Kun ystävät lähtevät lauantai-iltana koteihinsa kainalossaan oma Se Oikeansa.

Siinä se, lyhyesti. Lainatakseni erästä tunnettua iskelmälaulajaa: "Aina yksin, aina sydän syrjällään". Se ahdistaa. Sitä yrittää ajatella, että kyllä tämä tästä, kyllä joku vielä löytyy. Mutta sitten kun löytyy, typerä ihminen vetäytyy kuoreensa eikä uskalla tehdä mitään. Ihan vain siksi, ettei se toimisi kuitenkaan. Kuulostaa teinien angstilta, tiedän. Mutta nyt on kyseessä miltei kolmikymppinen ihmisraunio. Näyttää terveeltä, mutta on tyhjä sisältä.

Ja mitä tästä kaikesta seuraa?

Ahdistus. Tyhjyys. Itseinho. Ei itsesääliä, vaan rehellistä itseinhoa. Se sama typerä ihminen kietoo itsensä ilta illan jälkeen melankoliseen jazziin ja bluesiin, antaa surumielisten sävelkuvioiden tulvia korviin ja kaivautuu syvemmälle henkiseen poteroonsa. Miettii yömyöhään ratkaisua asiaan ja huomaa herätyskellon soidessa, ettei ole nukkunut lainkaan. Tästä alkaa kierre, uneton yö toisensa perään. Ei huvita syödä. Ainoa, mikä turruttaa on työ, joten siihen uppoutuu täydestä sydämestään. Ja illalla valvotaan taas.

Tiedätkö mitä? Ihan sama. Luovutan.

Sananen kirjoista

Mikään ei voita hyvää kirjaa. Niin se vain on. Siinä on jotain uskomattoman rauhoittavaa, kun saa syventyä hyvin kirjoitettuun tarinaan ja sysätä ympäröivän maailman sivuun. Istua auringonpaisteessa parvekkeella tai rauhallisessa puistossa. Tähän kun lisätään vielä mukavasti soljuvat, rauhalliset jazz- tai blues-sävelet, on tunnelma lähes täydellinen.

Kuulen useinkin moitteita siitä, etten vietä aikaa kapakoissa heiluen muiden kanssa, vaan vetäydyn mieluummin omiin oloihini lukemaan. Mitä sitten? Se on henkireikä, hetken irtaantuminen kaikesta hälinästä ja kiireestä. Ei sitä jaksa koko ajan selitellä, niin se vain on. Valitettavan moni tuttavani pitää kirjoja ja lukemista ajan tuhlaamisena. Ehkä niin, mutta omaa aikaanipa tuhlaan.

Välillä tulee luettua melkoista soopaa, jota totuuden nimissä voidaan pitääkin ajanhukkana, mutta silloin tällöin käsiin osuu todellisia helmiä. Joku voisi pitää osaa niistä jopa kliseinä, koska ne ovat niin tunnettuja ja joidenkin mielestä yliarvostettuja. Esimerkkeinä vaikkapa Sieppari ruispellossa, Ruusun nimi, Kuolleet sielut tai Saatana saapuu Moskovaan. Toisaalta en jaksa ymmärtää sitä hehkutusta, jonka vaikkapa Da Vinci -koodi aiheutti ilmestyessään. Jos minulta kysytään, se opus on yhtä tyhjän kanssa.

Jopa osittain omaksi hämmästyksekseni pidin hyvinkin paljon ruotsalaisen Jens Lapiduksen Stockholm noir -trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta ja odotan kolmatta innolla. En tavallisesti perusta länsinaapurissa kirjoitetuista jännäreistä, mutta nämä kaksi teosta antoivat luultavasti melko todenmukaisen kuvan "Tukholman alamaailmasta", kuten esittelyteksteissä hehkutetaan. Sanotaanko vaikka, että kirjat olivat (kliseisesti ilmaistuna) elämänmakuisia.

Suosittelen vahvasti lukemaan myös pari kirjaa, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Ensimmäisenä näistä espanjalaisen Ildefonso Falconesin läpimurto parin vuoden takaa, Meren katedraali. Luin sen yli 600 sivua kahdella istumalla. Kertomus 1300-luvulla maaorjuudesta hetkellisiin menestyksiin ja vapauteen kulkevan pojan/miehen elämästä on vaikuttavasti kerrottu, kerta kaikkiaan. Koko tarinan keskustana ja monien tekojen innoittajana toimii Santa Maria del Marin kirkko, johon päähenkilöllä on henkilökohtaiset siteet. Kehotan tutustumaan.

Toinen mainitsemisen arvoinen on australialaisen Markus Zusakin uusin tuotos, Kirjavaras. Juoni kuulostaa halvalta roskaromaanilta, mutta kirja on todellisuudessa varsin puhutteleva. Kirja kertoo tarinan 2. maailmansodan Saksasta, Münchenin kaupungin varattomassa osassa asuvasta tytöstä. Koruttoman elämän, köyhyyden ja puutteen vastapainona toimii rakastava kasvatti-isä, ystävyys naapurin pojan kanssa ja kirjat, joita tyttö alkaa varastella. Kertojana toimii surumielinen Kuolema, joka antaa itsestään varsin sympaattisen ja inhimillisen vaikutelman. Tämä teos kosketti. Ihan "aikuisten oikeasti".

Meni mainostamiseksi, valitan. Mutta, palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni: "lukeminen kannattaa aina". Ja jos minulta kysytään - tosin harvemmin kysytään - niin tuokin kliseinen ja kulunut lausahdus osuu täysin asian ytimeen. En halua hurskastella, mutta totuus on, että monta kertaa ihmisen kanssa keskustellessaan huomaa, kuuluuko tämän harrastuksiin kirjojen selailu vai onko aikaa vietetty mieluummin tuijottelemalla suomalaisen näyttelytaiteen helmeä, Salattuja elämiä.

Eikä nyt saa ymmärtää väärin. En yritä luoda itsestäni kuvaa älyllisenä yli-ihmisenä tai snobbailla ylivertaisella yleissivistyksellä. Haluan vain esittää väitteen, että lukeminen sekä kasvattaa sanavarastoa että parantaa nimenomaan yleissivistystä. Harmittavan moni vain ymmärtää minut täysin väärin, kun en tiedä, kuka putosi viimeksi Big Brotherista, mutta jaksan ihastella viimeksi lukemaani teosta. Sitä "täysin tyhjänpäiväistä tiiliskiveä", joka "maksoi varmaan liikaa ja pölyttyy nyt hyllyssä".

Pitäkööt tunkkinsa. Minä luen.

Naapuruutta jalkapallon merkeissä

Vietin juuri "mahdottoman miellyttävän" neliviikkoisen. Olin näet kesälomalla. Valitettavasti se sattui osumaan päällekäin sellaisen turhanpäiväisyyden kuin jalkapallon MM-kisojen kanssa, ja alakerrassa asuu kaikesta päätellen innokas lajin ja Espanjan joukkueen kannattaja. Finaaliottelun jälkeen olin siitä lähes varma.

Asiaan. Keneltäkään ei varmaan ole mennyt ohi se seikka, että viimeisten viikkojen aikana on ollut melko lämmin. No, sehän on sinänsä mukavaa, mutta aiheutti muutamia mielenrauhaa häiritseviä hetkisiä. Tarkemmin sanottuna aina, kun Yle suuressa viisaudessaan näytti em. turhakepelin otteluita. Ja varsinkin silloin, kun aiemmin nimeltä mainittu Espanja pelasi. Näitä tuokioita olisi tietty voinut paeta ulos, mutta lenkkipolulla ja pyöräteillä jaksaa viettää vain rajallisen määrän aikaa.

En nimittäin viihdy paikallisilla uimarannoilla tai terasseilla tomaatinpunaisten ja hieltä haisevien kanssaihmisten keskellä, johonkin säälittävään, vielä vapaana olevaan koloon pyyhkeeni tai olueni kanssa ahtautuneena. Älä ymmärrä väärin, samanlainen rasvaa tirisevä grillimakkara olisin itsekin, mikäli näihin paikkoihin päätyisin. Joka tapauksessa: ratkaisin asian paistattelemalla päivää parvekkeella.

Melko pian rentoutumista kuitenkin alkoivat häiritä otteluiden aikana tasaisin väliajoin toistuvat sivistyssanat ja -ilmaukset, kuten "Voi nyt vittu", "Ei saatana", "Voi vitun homo, paska temppu" ja "Helvetin paskahousut, eihän tosta tuu yhtään mitään". Tätä, usein moniäänisenä soitettua sinfoniaa sävelsi monasti rytmikäs olutpullojen kilinä.

Miten kuumuus tähän sitten liittyy? No, välillä yritin paeta tätä ilmiötä sisätiloihin, mutta subtrooppisen ilmaston vuoksi asunnossa on pidettävä parvekkeen ovi auki yölläkin, ettei tukehdu. Ilmeisesti myös alakerran penkkiurheilija tovereineen on pannut merkille saman asian ja ovi oli auki sielläkin. Ainakin päätellen siitä, että äänenvoimakkuus pysyi edelleen samana.

Sietokykyä koetteli vielä samaisessa asunnossa majaa pitävä nuori nainen, jota ei ymmärtääkseni ole siunattu muulla kuin ulkonäöllä ja muotitietoisuudella. Tältä havainnolta ei voinut välttyä, sillä kyseinen neitokainen sipsutteli joka ikisen pelin aikana parvekkeen puolelle ja aloitti rituaalisen puhelunsa: "No moi. Joo, kotona. Eiku Riku (nimi muutettu) kattoo futista. Emmä viitti. Eiku emmä jaksa. Eiku emmä oikeesti jaksa. Noku... Eiku ihan oikeesti. Se ois ihkuu... Eiku emmä jaksa. Tuu sä tänne." Ja niin edelleen. Ymmärtänette, mitä tarkoitan. Ja volyymi oli sitä luokkaa, että kaupungin toisella puolellakin oltiin varmasti perillä "keskustelusta".

No, alkuun ajattelin, että onneksi kisat eivät kestä ikuisesti ja otteluitakaan ei ole tauotta tarjolla. Että ehkä tässä pärjätään. Valitettavasti vain usein kävi niin - varsinkin iltaotteluiden jälkeen - että peliä seuratessa lipitetty keskikura tai puhelun lomassa litkitty Golden Capin uusi "Äitelän ylimakea puutarhamansikka-mango-toffee" kihahti huppuun. Illan hämärissä alkoivat soida ensin puhelimet ja sitten ovisummeri. Yleisin lause pelien jälkeen nimittäin kuului seuraavasti: "Moro, mitä teet? Hei, tuu tänne, meinattiin et vedetään perseet."

Siitä se ajatus sitten lähti, kuten sanotaan. Siinähän sitten yritettiin pitää tyynyä molemmilla korvilla ja pyöriä sängyssä, toiminnan soundtrackina toimiessa alakerrasta äänenvoimakkuudella 11 pauhaava Lady Gagan tai Fintelligensin bassobiitti. Tunnelmaa kohotti entisestään epävireinen mieskuoro Känniääliöt, jonka piti toistaa ainoa osaamansa riimi "Hei äijät, mikä boogie" joka kerta sen kuullessaan. Ja useimmiten puoli tahtia myöhässä.

Oli rentouttava loma, kerta kaikkiaan. Onneksi pääsi taas töihin.

Sellaista se on

Niin on. Elämä kulkee eteenpäin, mikään ei muutu, mitään yllättävää ei tapahdu. Huominen on samanlainen kuin tämä päivä, joka oli uusinta eilisestä. Vaan mitäpä siitä, vai mitä? Arjen pikku rutiinit ovat turvallisia; on helppo olla, kun tietää tarkalleen, miten homma toimii.

Kello soi vähän ennen kuutta. Kahvi valumaan ja suihkuun. Pikkukaupungin seitinohuen paikallislehden ehtii näppärästi selailla parvekkeella ennen töihin lähtöä. Kuulokkeet korville ja polkupyörä ulos varastosta; 20 minuutin työmatka läpi aamu-unisen kotikaupungin herättää sopivasti ennen työpäivää.

Ja sitten se jo alkaakin: työvaatteet pukukaapista ja toimiston ovi auki. Pikainen sähköpostin tarkastus, jonka jälkeen ensimmäiset alaiset ovatkin jo raapimassa toimiston ovea ja vaatimassa ohjeita päivän toiminnasta, vaikka asiat on edellisenä päivänä jo käyty läpi. Ei se mitään, kerrataan.

Nyt vuorossa on väkivaltaisella, kurkkua polttavalla nopeudella ryystetty kahvikupillinen, jonka jälkeen voikin siirtyä seurailemaan edellämainittujen alaisten toimintaa hierarkian alimman portaan keskuudessa. Kuten tavallista - vaikka päivän piti olla läpihuutojuttu - touhu vaikuttaa epätoivoiselta rimpuilulta, eikä mistään tule mitään.

Tässä vaiheessa mielen valtaa turhautuminen ja esiin kaivetaan kuvitteellinen käsipeili: olenko MINÄ huono motivoimaan ihmisiä hyviin suorituksiin, vai eikä tuosta mullilaumasta vain yksinkertaisesti ole mihinkään? Nyt on aika tehdä ratkaisuja. Mennäkö puuttumaan asiaan, vai poistuako vaivihkaa takavasemmalle ja kahvioon hukuttamaan itsensä kofeiinipitoiseen tervaan?

Onneksi parin tunnin päästä saapuu pelastava lounastauko. Nyt on aika koota itseluottamuksen ja positiivisen ajattelun rippeet ja yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Mauttoman ja ylihintaisen linjastolounaan jälkeen maailma näyttää taas hetken paremmalta paikalta, mutta totuus iskee vääjäämättä päin kasvoja iltapäivän koittaessa.

Onneksi koko sakki on loppupäivän jonkun muun onnettoman kanssaeläjän riesana jollain turhanpäiväisellä luennolla tai oppitunnilla, josta kenellekään ei jää muuta kuin paha maku suuhun. Iltapäivän päätteeksi käydään läpi seuraavan päivän tehtävät - jotka tietysti taas kerrataan aamulla - ja sitten voikin turtana sulloa työvaatetuksen taas pukukaappiin yöksi.

Pyöräily kotiin nostattaa ehkä hieman mielialaa; lähikaupassa mukava kassaneiti ehkä suo jopa hymyntapaisen, jos oikein lykästää. Kotona odottaa tuttu hiljaisuus. Toisaalta se on rauhoittavaa, toisaalta olisi joskus ihan kiva, jos siellä vaikka olisi joku, jota halata kotiin tullessa. No, samapa tuo.

Pikainen ruoanlaitto ja ruokailu, jonka jälkeen ehkä hieman turhanpäiväisiä iltapäiväohjelmia tai kanavasurffailua. Kahvia ei uskalla keittää, päivän aikana nautitut 10 kupillista alkavat muutenkin muistuttaa itsestään. Kun ruoka on sopivasti laskeutunut, onkin aika pukea lenkkivaatteet ylle ja painua pururadalle.

Juokseminen tyhjentää mielen kuluneesta päivästä ja väsyttää sopivasti. Pikainen suihku, ehkä lisää turhanpäiväistä TV-soopaa, iltauutiset ja yhtäkkiä onkin aika hiipiä makuuhuoneen puolelle. Välillä nukkumatti saapuu helposti, useimmiten ei. Silloin voi turvautua vaikka hyvään kirjallisuuteen. Jossain vaiheessa tajuttomuus pelastaa, kunnes herätyskello pärähtää ja oravanpyörä pyörähtää.

Niin että kyllä harmaan arjen rutiinit ovat sitten hieno keksintö.