Pari asiaa näin pitkästä aikaa

Hups, oho. Onkin aikaa vierähtänyt edellisestä julkaisusta. Pyydän anteeksi, vaikka ei se varmaankaan ole ketään haitannut. On ollut viime aikoina hiukan kiirus erinäisten juttujen takia, joten en ole ehtinyt paljon koneella istumaan saati päivittelemään blogia ja maailman tapahtumia. Varsinaisesti nytkään ei mitään uutta auringon alla ole tapahtunut, mutta ajattelinpa jotain höpistä lämpimikseni. Kun nyt sattui osumaan seesteisempi hetki tähän päivään ja kaikkea.

Mutta niin... Syksy oli ja meni, jopa vähän vaivihkaa niin sanoakseni. Olikin melko kuiva syyskausi, onneksi. Ja sitten tulikin jo lumi, ihan huomaamatta. Vaan on kyllä mukavaa, kun on pieni pakkanen sen sijaan, että joutuisi vaeltamaan lenkilläkin kengät märkänä ja kurapuku päällä. Illatkin ovat paljon valoisampia, kun on valkoinen maa.

Valitettavasti talvikauteen liittyy pari vuosittain toistuvaa perinnettä, jotka eivät varsinaisesti ole minun mieleeni. Ensimmäinen niistä on lehtien otsikointi tyyliin "Talvi yllätti autoilijat". No kas v*tun kummaa, taasko tuli talvella liukasta?! On se kyllä jännä juttu. Miten se onkin suomalaisille aina niin suuri yllätys? Järkytys on niin valtava, että autokaan ei pysy tiellä. Tai sitten otetaan niin varman päälle, että ajellaan reilua alinopeutta, mikä tietysti yllyttää vauhtihirmut ohittelemaan - ja taas kävi vahinko. Suomen kansa: ymmärtäkää, että liukkaus tulee joka talvi ja opetelkaa suhteuttamaan ajonopeutenne siihen. Kiitos.

Toinen asia on iki-ihana myllerryksen aika, jota myös jouluksi kutsutaan. Taisin kirjoittaa aiheesta jo viime vuonna, mutta what the hell... antaa mennä uudemman kerran. Hössötys ja häsääminen alkoi taas jo pitkälti lokakuun puolella: kauppoihin ilmestyivät "joulutorit" ja kiiltävät punaiset koristeet. Joululauluja alettiin onneksi nyt soittaa vasta marraskuun puolella. Postilaatikko on päivä päivältä täydempi, kun joulumainokset ja "osta, osta"-lehtiset muuttuvat paksummiksi ja paksummiksi hulppeista tarjouksista. Ei auta edes "EI MAINOKSIA"-tarra, postinkantaja kun tuntuu olevan joko tyhmä tai sokea. Onneksi saa olla osan joulusta töissä, niin ei tarvitse ajaa kymmeniä kilometrejä sukuloimaan ja olemaan kivalla joulumielellä.

Summa summarum: 1) en ymmärrä suomalaisten autoilukulttuuria ja 2) vihaan joulua (ja eritoten sitä edeltävää aikaa). Kiitos ja anteeksi.

Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä

Se on kuulkaa jännä, miten elämässä sattuu ja tapahtuu. Kaikille teille yhdelle tai kahdelle seuraajalle on varmaan käynyt turhankin tutuksi valitus siitä, kuinka mikään ei suju ja kaikki menee päin h*lvettiä. (Olipas muuten hyödyllinen sensurointi tuo tähti...) No, nyt on vuorossa kaikin puolin positiivinen vuodatus.

Ensinnäkin: Se palkankorotusesitys, joka on ollut hyväksymiskierroksella nyt vuoden päivät, tuli hyväksyttynä takaisin. Näin ollen taloudellinen tilanne alkaa jopa kohta näyttää siedettävältä ja entisen ja uuden palkan erotuksetkin maksetaan syksyllä takautuvasti (jei!). Voi jopa käydä niin, että kohta ei tarvitsekaan enää arpoa, että ostaako näkkileipää vai makaronia kun molempiin ei ole varaa. Plus että saan vielä monta sataa veronpalautusta (uudestaan jei!).

Toisekseen: Meillä vaihtuu pomo vuodenvaihteessa. Tunnen tulevan esimieheni jo ennestään ja ilokseni voin todeta, että nyt alkaa ehkä uusi, tasa-arvoisempi aikakausi. Nykyistä kun tosiaan kiinnostaa vain oman edun tavoittelu, mutta seuraavalla on aina ollut etusijalla alaisten hyvinvointi ja tehtävien jako tasapuolisesti. Ja kyseinen ukko jopa kykenee hoitamaan omat tehtävänsä siinä missä nykyinen pomomies jakaa nekin alaspäin (lue: minulle).

Kolmanneksi ja kaikkein tärkeimpänä: Tyttö (tai no, nainen) jonka kanssa nyt on leikitty jo monta viikkoa kissaa ja hiirtä sekä erilaisia piirileikkejä, on tällä hetkellä ihan virallisesti ja "aikuisten oikeasti" parempi puoliskoni. Ihan hivenen vaan olen muutamat viime päivät leijaillut semmoisessa vaaleanpunaisessa pilvessä (siis kuvaannollisella tasolla). Aivan mahtava fiilis ollut! Tässä täytyy - jälleen kerran - kompata kummapaikan Hannaa ja sanoa, että olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että "perhosmaha" on hieno ilmiö. Sitä on viime aikoina esiintynyt huomattavan taajaan.

Nyt alkoi tämän sedän elämässä uusi, hiukan valoisampi aika!

Tätä se mun uneni tiesi...

Nyt se sitten tapahtui. Melkein jopa hävettää myöntää, mutta taidan olla rakastunut. Ihan yhtäkkiä se iski, täysin pyytämättä ja yllättäen. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa vielä kaikesta päätellen siltä, että "kohde" kulkee samoilla linjoilla tämän suhteen. Ainakin lähettää vahvasti sellaista signaalia.

Mutta... Tunnevammainen ääliö kun olen, en saa sanotuksi sitä ääneen. Ei sitten millään eikä mitenkään päin. Oikein tosissaan kyllä rassaa. Aina kun on avaamassa suutaan, että "nyt tai ei koskaan", se "ei koskaan" voittaa, joka kerta. Se pieni lause vain juuttuu kielelle ja pakokauhun tyyppinen tunne tulvii yli: mitä jos olenkin väärässä ja kaikki menee pieleen?

Turhauttavinta on se, että tiedän tasan varmasti saavani vastakaikua, kunhan vain saisin asian muotoiltua ymmärrettäväksi puheeksi. Kuitenkin ratkaisevalla hetkellä hiipii p*rseeseen se pelko, että oikeita sanoja ei löydy ja kuulostan ihan idiootilta. Toisin sanoen, että pilaan koko jutun möläyttämällä jotain täysin järjenvastaista ja loukkaavaa. On nääs ollut taipumusta semmoiseen.

Sitä paitsi edellisestä edes hiukan vakavampaan viittaavasta parisuhteesta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Todennäköisesti jäätyisin vallan pahasti, jos asia joskus jotenkin etenisi. En vain oikein osaa enää tätä juttua. Tai ollaan rehellisiä, en ole koskaan osannutkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että olen ihan liian "tavallinen", että kauniimman sukupuolen edustajat jaksaisivat kauankaan olla kiinnostuneita.

Taitaa yksinkertaisesti olla asia nyt niin, että parempi antaa olla ja pysytellä omissa oloissaan. Siten säästää ainakin toisen osapuolen pettymykseltä ja harmilta. Enkä puhu nyt itsestäni.

Olipa vuodatus... Kiitos ja anteeksi.

Sekavuutta

Alkaa olla hiukan häiriintynyt olo. Väsyttää, muttei nukuta. Tekisi mieli tehdä kaikenlaista, muttei kuitenkaan huvita aloittaa mitään. Kaikki tuntuu jotenkin selvältä, mutta missään ei silti ole mitään järkeä.

En ole viimeiseen pariin viikkoon tehnyt juuri muuta kuin töitä. 16 päivän aikana 14 työpäivää, lyhin niistä 12,5 tuntia. Juuri kuluneiden kahden vuorokauden saldo 37 tuntia töitä ja 1,5 unta. Vielä pitäisi kolme päivää vääntää. Tulevan perjantain piti olla vapaapäivä ("pitkä" viikonloppu...), mutta sepä peruttiinkin.

Muutenkaan ei ole juuri tullut nukuttua, kaikenlaiset pikkuasiat pyörivät päässä jatkuvalla syötöllä. Alkaa olla turhauttavaa, kun niitä lyhyitä hetkiä jotka voisi käyttää lepoon ei kykene käyttämään. Kaikkein turhauttavinta on kuitenkin se, että esimiehellä ei tunnu olevan minkäänlaisia tunnontuskia kasata jatkuvasti lisää tehtäviä, vaikka normaali virka-aika ei riitä nykyistenkään tekemiseen.

Siitä en nyt kuitenkaan ala sepustaa, se asia on käsitelty turhankin monta kertaa tässä blogissa. Mutta tämä jatkuva, pirullinen väsymys ja heikko olo alkaa käydä voimille. Vaikken erityisesti pitkistä vapaista välitäkään, olisin joskus kyllä vallan valmis pitämään pari kunnon vapaapäivää ilman, että joku vähintään soittaa töistä. Jo se helpottaisi, että saisi nukuttua univelat pois.

Tai ei tässä sinänsä mitään varsinaista "hätää" ole. Ainoa, mikä on alkanut huolestuttaa on tasainen painonlasku. Kuudessa kuukaudessa melkein 10 kiloa karissut. Vaan kun ei saa ruokaa menemään alas, vaikka kuinka olisi nälkä. Tulee vain entistä huonompi olo, kun yrittää syödä. Kädet ovat alkaneet täristä lakkaamatta ja silmissä sumenee välillä. Energian puutteestahan se johtuu, tiedän. Vaan kun ei saa itseään pakotettua syömään.

Eihän tämä välttämättä ole semmoinen asia, jota kannattaisi julkisesti huudella. Pyydänkin anteeksi kaikilta, jotka sattuivat edellä olevan lukemaan. Edelleen pitää muistaa, että maailmassa on ihmisiä, joilla menee huomattavasti huonommin. Ja pitää olla myös kiitollinen siitä, että ylipäätään on työpaikka. Siispä kiitos ja anteeksi.

Perusavautuminen

On vähän jäänyt tämä kirjoittelu viime aikoina vähemmälle. Meinaa olla työmaalla kiirus näetsen. Ei oikein ole jaksanut mihinkään keskittyä, työt ja koira vie kaiken ajan. Alkaa olla hiukan rasittunut olo hiljalleen... Sitä se teettää, kun herää joka (arki)aamu puoli kuudelta, lähtee seitsemäksi töihin ja joskus iltaseitsemän maissa palailee kotiin. Siitä sitten lenkittämään koiraa ja hetkeksi touhuamaan koirapuistoon. Yhtäkkiä kello käykin kymmentä illalla, joten ei kun solupinnat vaateriin ja seuraavana aamuna homma alkaa alusta.

Hauskuutta ei suinkaan vähennä se, että viime aikoina on taas vaivannut unettomuus. Esimerkkinä viime yö: yritin päästä ajoissa maate, menin pötkölleni jo kymmenen jälkeen. Vaan ei, kaiken maailman töihin liittyvät asiat alkoivat pyöriä mielessä ja yhtäkkiä kello olikin yli neljä. On jokseenkin mieltä ylentävää todeta, ettei kannata edes yrittää nukkua viimeistä jäljellä olevaa tuntia ennen kellonsoittoa. Koira oli kovin kummissaan kun nousin niin aikaisin keittelemään kahvia. Jatkoi sitten uniaan vielä hetken.

Että tämmöistä tällä kertaa. Älkää suuttuko, jos ei hetkeen tule päivityksiä. Tai ehkä se on vain parempi.

Selittelyä

Tuumailin tässä, että voisin ajankulukseni kirjoitella näkyviin kootut selitykset eilisen pitkästä biisilistasta. Ihan vaikka kiusallani, vaikkei ketään kiinnostaisikaan. Joten...

22: Metallica - Low Man's Lyric

Tästä tulee aina ihmeellinen olo. Periaatteessa alakuloinen, mutta kuitenkin siellä jossain kytee vielä se usko, että jotain hyvääkin on tulossa. Tavallaan voisi olla myös kohdassa 28, koska saa tuntemaan syyllisyyttä siitä, että maailmassa on paljon köyhyyttä ja kodittomuutta, mutta itsellä on varaa nirsoilla.

23: Katie Melua - Nine Million Bicycles

Hienolla tunteella kerrottu tarina siitä, kuinka vahvasti toista voi rakastaa.

24: Metallica - The Memory Remains

Koen tämän jotenkin sopivaksi: unohdettu ja hylätty suuruus, joka haudataan kaikessa hiljaisuudessa näkymättömän yleisön itkiessä (näkymätön = ketään ei tullut paikalle). Kuitenkin muisto jää. Tosin en ole koskaan ollut edes suurmies, joten en voi olla unohdettukaan sellainen.

25: Katy Perry - Last Friday Night (T.G.I.F.)

Hyväntuulinen kertomus perjantai-illan sekoiluista. Siinäpä se. Oikeastaan itse tarina ei naurata, lähinnä tietyt riimit ja sanankäänteet.

26: Eric Clapton - Bad Love

Opettelin huvikseni yhtenä monista muista kappaleista. Tästä nyt sattui löytymään hyvä video.

27: Dream Theater - A Rite Of Passage

Hieno bändi ja tunnettu taitavista soittajistaan. Taas vain yksi kappale pitkässä treenauslistassa, ei sen kummempaa.

28: Sir Elwoodin hiljaiset värit - Näkemiin

Muistuttaa siitä, että olisin voinut eräässä tietyssä tilanteessa olla vähän rohkeampi ja sanoa ajatukseni ääneen. Ei tarvitsisi nyt katua sitä.

29: Rölli - Tässä tulee Rölli

Mahtava sarja, mahtava tunnari. Voiko tähän enää muuta sanoa?  

Day 30: Your favorite song at this time last year

Nyt taisi tulla tenkkapoo (onkohan se muuten johdettu ruotsin kielen ilmaisusta tänka på, ajatella jtkn). Hyvä jos muistan mitä tein eilen, saati sitten mitä kuuntelin vuosi sitten. Voisin kuitenkin kuvitella sen olevan seuraava laulu- ja soitinyhtye. Kappalekin saattaisi osua.

Pitkähkön tauon jälkeen: päivät 22-29

Pahoitteluni kaikille niille, jotka jostain kumman syystä tätä blogia seuraavat. Olen ollut viikon verran reissun päällä ilman nettiyhteyttä (kamala kohtalo, tiedän!), joten päivittely on ollut hiljaisen puoleista. En tässä nyt rupea sen kummemmin kirjoittelemaan siitä, miten matka meni, mutta tässä nyt alkuun väliin jääneet päivät "lauluhaasteesta".

Day 22: A song that you listen to when you're sad

Day 23: A song that you want to play at your wedding

Day 24: A song that you want to play at your funeral

Day 25: A song that makes you laugh

Day 26: A song that you can play on an instrument

Day 27: A song that you wish you could play

Day 28: A song that makes you feel guilty

Day 29: A song from your childhood

Siinäpä niitä melko liuta... Selitykset kirjoittelen erikseen seuraavassa päivityksessä (jos jaksan).

Day 21: A song that you listen to when you're happy

Jos ei jo valmiiksi ole hyvällä tuulella, tämä yleensä sen muuttaa.

 

Day 20: A song that you listen to when you're angry

Ei lisättävää.

Day 19: A song from your favorite album

Aloitan taas tutulla valituksella: tämä haaste on tehty liian hankalaksi. Suosikkialbumi vaihtuu samalla tavalla kuin suosikkikappale tai -artisti, joskus jopa päivittäin. Se riippuu täysin mielialasta ja tilanteesta ylipäätään. Tähänkin nyt pitää silti joku vastaus löytyä, joten antaa palaa...

 

Kaipa se suosikkilevy tällä hetkellä on Amorphiksen uusin, The Beginning Of Times.

Day 18: A song that you wish you heard on the radio

Jaaha... Kuten sanottu, sen verran vähän tulee kuunneltua radiota, että melkeinpä toivomansa kappaleet voi soittaa suoraan CD:ltä. Jos nyt kuitenkin välillä radio on päällä, sieltä yleensä pyöritetään yhtä soittolistaa ohjelmasta riippumatta. Toivoisinkin enemmän sitä, että myös ns. kaupallisten radiokanavien juontajat ja DJ:t saisivat soittaa välillä myös haluamaansa musiikkia. Toki ymmärrän, että tietyt tahot maksavat isoja summia siitä, että heidän artistiensa kappaleet saavat riittävästi radiosoittoa. Rahan ja ostovoiman sanelun mukaanhan täällä tanssitaan itse kukin.

Kun nyt sitten pitää keksiä yksi kappale, jonka haluaisi saada radioon, tässä se varmaankin on:

Typertynyt

Olen tässä vähän mietiskellyt. Mietinnän aiheena on ollut lähinnä Norjan tapahtumat ja niiden järkyttävyys. Jotenkin kyllä pysäytti, että niinkin lähellä (tavallaan) voi tapahtua jotain niin karmaisevaa. Koitan olla moralisoimatta ja suhtautua asioihin rationaalisesti, mutta silti se karmaisee, mitä kaikkea nykypäivänä voi sattua aivan yllättäen.

 

Vaikka Suomeenkin rantautui muutama vuosi sitten "kouluammuntabuumi", tämä oli kyllä pysäyttävä tapaus. On tietyllä tavalla järkyttävää ajatella, miten helposti vastaavanlaisia massasurmia voisi tapahtua myös Suomessa. Onhan meillä kuitenkin järjestelmä, joka kouluttaa nuoria miehiä nimenomaan käyttämään tappamiseen tarkoitettuja välineitä.

Tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä Puolustusvoimia kohtaan. Itse ainakin koen asian niin - myöskin armeijan pitkän kaavan mukaan käyneenä - että PV:n tarkoitus ja päämäärä on nimenomaan kouluttaa aseiden käyttöä ns. pahan päivän varalle, että Suomella olisi tarpeen tullen mahdollisuus puolustautua oletettua aseellista hyökkäystä vastaan.

 

Ikävä tosiasia kuitenkin on, että laillisenkin aseen hankkiminen ja sen käytön harjoittelu on helppoa. Enkä tarkoita nyt sitä, että ko. asioita pitäisi entisestään rajoittaa. Näiden välineiden väärinkäyttäjiä on kuitenkin lopulta murto-osa harrastajista, varsinkin kun miettii paljonko maassamme on esim. metsästäjiä ja muita ampumaharrastajia. Silti yksikin on aina liikaa.

En oikein osaa nyt pukea sanoiksi perimmäistä tarkoitustani. Siksipä tämä saattaa kuulostaa tyhjänpäiväiseltä löpinältä. Tapahtuneet veriteot ja niiden suorittajan kylmäverisyys joka tapauksessa pysäytti ajattelemaan elämän haurautta - jos näin korni ilmaus sallitaan - ja tällaisten tapahtumien turhuutta sekä ihmisen julmuutta.

Itse olen siis myös tavallaan aseharrastaja, käyn silloin tällöin ampumaradalla paukuttelemassa. Mutta ikinä, ei koskaan eikä milloinkaan, ole päässäni edes käväissyt ajatus toisen ihmisen surmaamisesta. Ei edes ns. huumorimielessä, siinä asiassa kun ei mitään leikillistä ole. Jo armeija-aikana mietin asiaa ja totesin, ettei minusta ole elävän olennon ampujaksi kuin pakon edessä. Ei ihmisen eikä eläimen.

Anteeksi nyt tästäkin turhasta tekstistä, piti vain päästä purkamaan ajatuksia tästäkin asiasta. Turhanpäiväistä jaaritteluahan tämäkin taisi olla, itsestäänselvyyksiä toisensa perään. Jälleen kerran: kiitos ja anteeksi.

Day 17: A song that you hear often on the radio

No nyt tuli helppo. Kuuntelen niin harvoin radiota, että ajattelin aluksi tämänkin olevan haastava. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut miettiä, kun tämä kappale pätkähti päähän.

Day 16: A song that you used to love but now hate

No höh. "Vihata" on kovin jyrkkä verbi. Keksin päinvastaisia esimerkkejä vaikka kuinka: on olemassa monta hyvää biisiä, jopa bändiä, joista en alkuun tykännyt lain, mutta joita opin ajan myötä ymmärtämään. Osassa tapauksista olen jopa ostanut levyjä tällaisilta artisteilta.

Mutta mutta... Kappale, josta ennen pidin ja nyt en. Hmh... Vaikeaa on, siispä jaarittelen tässä aikani kuluksi niitä näitä ja kaikkea muuta turhuutta. No mutta, itseasiassa semmoinen bändi (ja sitä myöten siis kappale) on kuin onkin olemassa. Tässä varmaan kyseisen orkesterin ensimmäinen kipale, johon toden teolla tykästyin. Ainakin näin muistelisin:

Edit muutamaa tuntia myöhemmin:

No niin, hienostihan sekin sitten meni. Taputin itseäni päähän niin, että vieläkin sattuu. Tässähän piti kertoa kappale, josta nykyään EI pidä... Mietitäänpä uudemman kerran. En silti poista tuota yllä olevaa tekstiä ja olkoon videokin paikallaan. Lisään tähän alle vain uuden.

Joskus nuorempana tykkäsin tästä bändistä kovastikin, nykyään se tuntuu lähinnä huvittavalta. Ja itselle ainakin tulee orkesteria kuunnellessa lähinnä mieleen, että nyt halutaan näyttää kuinka hyviä soittajia ollaan. Jää jotenkin kylmä olo, ihan kuin soittamisessa ei olisi mitään tunnetta mukana, pelkästään teknistä kikkailua.

Ja vielä tarkennuksena lopuksi: aiemman videon Slipknot on siis edelleen kuunneltavien bändien listalla.

Day 15: A song that describes you

Tämmöinen olo on hyvinkin usein.

 

 

Day 14: A song that no one would expect you to love

Nyt on paha. Nyt on todella paha. Suurin osa tutuista ja osa tuntemattomistakin varmaan tietää, että musiikkimakuni on laaja ja hyllystä löytyy täysin tähystämättömiäkin tapauksia. "Rakastaa" on ehkä vähän turha tuju verbi kuvaamaan suhdettani mihinkään artistiin tai yhtyeeseen, mutta kyllä on myönnettävä, että tästä nousee ajoittain hymy huulille. On nimittäin sen verran suorasanaista tylytystä nykyisiä roolimalleja ja ihanteita kohtaan.

 

 

Day 13: A song that is a guilty pleasure

Huh! Vai että syyllinen nautinto... Vaikutti hankalalta, mutta jotenkin yhtäkkiä välähti.

Vähän ehkä hävettää tunnustaa, mutta on oikeasti aika hauska biisi. Hyväntuulinen, vaikkakin melankolinen. Väittäisin, että yltää jopa alkuperäisen (Fountains Of Wayne) tasolle.

Day 12: A song from a band you hate

Jaaha, nyt olisi mahdollisuus päästä vauhtiin. Sen verran on nimittäin erilaista kuraa liikkeellä nykypäivän musiikkimarkkinoilla. Jos nyt kuitenkin yksi pitää valita, joutuu näemmä hiukan karsimaan...

Lopputulemana taidan päätyä vanhaan kunnon "pahaan kolminaisuuteen" - Mamba, Suurlähettiläät ja Yö. En tiedä muista, mutta omasta mielestäni ei paljon mitäänsanomattomampaa musiikkia mistään löydy.

Näistä kolmesta arvotaan siis päivän voittaja, ja se on... Mamba. Ja tämä vielä oikein sieltä ärsyttävimmästä päästä:

 

Day 11: A song from your favorite band

Aargh... Miten voi muka määritellä yhden suosikkiorkesterin? Se kun nimittäin vaihtelee elämäntilanteesta, mielialasta, jopa vuorokaudesta toiseen. Musiikkimakunikin vielä heittelee laidasta laitaan, se pirulainen.

Vielä muutama vuosi sitten olin vannoutunut rock- ja metalli-ihminen, sitten tuli kevyempi pop ja tällä hetkellä ehdotonta "ykköstä" on blues- ja jazz-henkinen fiilistely. Etenkin viime vuosien nuoremman polven naisartistit (Katie Melua, Norah Jones, Duffy...) ovat vallanneet vahvaa sijaa levyhyllyssä.

Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin kuitenkin tämmöiseen.Biisivalinta olisi voinut olla toinenkin, herralla on paljon iskeviämpiäkin ralleja. Kyseessä on kuitenkin kappale niin korniudessaan loistavan leffan OST:lta, että piti oikein laittaa. Vallan.

 

Day 10: A song that makes you fall asleep

Joskus (lue: usein) todella väsyneenä, kun ei millään saa nukuttua, laitan tämän tytön musiikkia soimaan. Siinä on jokin käsittämätön rauhoittava vaikutus, joka ei kuitenkaan tunnu toimivan päiväsaikaan. Öisin on kuitenkin mahtavaa makoilla sängyssä silmät kiinni ja kuunnella näitä kappaleita.

 

Day 8: A song you all the words to & Day 9: A song you can dance to

Kahdeksas päivä taisi vahingossa jäädä päivittämättä, joten lyön tässä sitten kaksi iskua yhdellä kärpäsellä. Onhan parempi tehdä asiat vaikka myöhässä kuin ei silloinkaan.

Jotenkin tuntuu typerältä ajatella, että olisi vain yksi laulu, jonka sanat osaa... Veikkaisinpa, että melko moni kuitenkin muistaa sanat useampaankin veisuun. Tähän valikoitui nyt joka tapauksessa kappale, jonka varmaan voi luokitella klassikoksi. Ainakin omasta mielestäni.

Ja sitten se toinen... En oikeastaan koskaan ikinä milloinkaan tanssi missään, ainakaan yökerhoissa. Joskus olen kokeillut ja se näytti enemmän epilepsiakohtaukselta kuin tanssilta. Senpä takia valitsin tähän kappaleen, jonka tahtiin voi tanssia perinteisemmin, sellaista tanssia jonka minäkin osaan.

Day 7: A song that reminds you of a certain event

Hmm... Hmm... Hmm... Tästä tapauksesta taitaa olla melko lailla tarkalleen kaksi vuotta, mikäli oikein muistan. Taisipa koolla ollut porukka jopa lauluin sanoin "juopua kesäyönä", osittain se saattoi myös hyvinkin johtua "hölmöstä rakkaudesta". Voi ihan olla, että itsekin tein niin. Tosin se rakkaus oli oikeasti hölmöä, eihän siitä(kään) sitten mitään tullut.

 

Niin että...

Day 6: A song that reminds you of somewhere

Jopas, tällä kertaa tehtävä olikin suht helppo. Pienen mietinnän vaati, mutta yllättävän näppärästi tuli mieleen tilanne, johon tämä kyseinen musiikkiteos liittyi saumattomasti. Sen enempää selittelemättä:

 

Day 5: A song that reminds you of someone

No nyt ei tarvinnut pitkään miettiä. Hieno kappale, mutta muistuttaa valehtelematta ja liioittelematta eräästä muutaman vuoden takaisesta tapauksesta. Alusta asti meni likipitäen kaikki mahdollinen vikaan.

Se siitä, tässä tämä:

Day 4: A song that makes you sad

Tämä olikin sitten TODELLA vaikea. Kovin montaa kappaletta ei nimittäin ole, joista oikeasti tulisi paha olo. Semmoinen perinteinen "voivoi kun on kurjaa kun emäntäkin lähti" -tyyppinen vollotus on jotenkin aikansa elänyt idea, eivätkä ne joikut enää oikein iske ns. satasella.

Eipä tämä valintakaan mikään erityinen kyynelten kirvoittaja ole, mutta jotenkin sen melankolinen tunnelma tarttuu. Jotensakin tästä tulee ristiriitainen olo. Ihan kuin tarinan kertojaääni olisi helpottunut siitä, että saa vihdoinkin antaa periksi ja luovuttaa taakan alla.

Joten... Tässäpä tätä nyt sitten olisi:

Day 3: A song that makes you happy

Näitä on paljon, jopa liian paljon. Musiikki kaikissa muodoissaan (kuuntelu, soittaminen, säveltäminen) on iso osa elämääni. Näin ollen löytyy luonnollisesti myös paljon kappaleita, jotka saavat hyvälle tuulelle ainakin hetkellisesti. Joidenkin kohdalla se on sanoitus, välillä sävellys ja joskus ihan vaan kokonaisuuden luoma rento ja mukava tunnelma.

Näiden kaikkien joukosta valikoin iloksenne (?) seuraavan rallin. Musiikkivideo on tietysti aina musiikkivideo, mutta jotenkin siitäkin välittyy muusikoiden hyvä fiilis.

Day 2: Your least favorite song

Tämän noususta listakärkeen saa kunnian entinen naapuri, jonka järjestämistä illanvietoista taisin joskus ihan alkuvaiheessa sanaillakin. Taisto oli tiukka, mutta viime hetkellä tämä kiilasi kärkeen ohittaen Lady Gagan tekeleen nimeltä Bad Romance.

Olkaa ystävälliset:

"Vuosi nuoruudestani" + Day 1: Your favorite song

Haa, kummallista... Julkaisin tämän blogin ensimmäisen tekstin noin vuosi sitten. Vähän alle, mutta kuitenkin. Olin silloin varma, etten jaksaisi pitää tätä yllä paria kuukautta kauempaa ja ettei kukaan kuitenkaan tätä lukisi. Ensinmainittu uhkakuva ei näköjään ainakaan toteutunut. Siitä en tiedä, lukeeko tätä kukaan oikeasti, ainakaan mielellään, mutta ainakin tilastot näyttävät yhtä  lukijaksi ilmoittautunutta. Kuka tietää, jos tekohengitän sellaistaseonia vielä toisen vuoden, ehkä niitä on sitten jo kaksi.

Tässä vaiheessa katsoin soveliaaksi kiittää ja pyytää anteeksi kaikilta niiltä, jotka vahingossa tai masokistisuuttaan ovat eksyneet lukemaan. Kiitos. Ja anteeksi. Yritän parantaa jatkossa tapani ja kirjoittaa ihan oikeistakin asioista, ei pelkästään musiikista tai siitä, kuinka kurjaa kaikki on. Ihan totta, en ole niin huono ihminen kuin annan ymmärtää. Toivottavasti. Ja muistan kyllä, että lupasin jo kerran aiemminkin olla valittamatta, enkä sitten ollutkaan. Tällä kertaa yritän tosissani jättää sitä vähemmälle.

Mutta sitten ihan toiseen juttuun. Matkin taas muita kun en muuta keksi. Toisin sanoen ajattelin aloittaa julkaisemaan monille varmasti tuttua "30 day song challenge" -luetteloa, eli listaan 30 päivän ajan eri tavoin määritettyjä kappaleita, yhden päivässä. Tämä(kin) idea lähti blogin (tähän mennessä) ainoalta "viralliselta" lukijalta. Jälleen kerran: kiitos ja anteeksi. Mutta aloitetaan:

Day 1: Your favorite song

Taas on aika avautua kansallisesta "juhlapäivästä". Periaatteessa näin, onhan nyt ymmärtääkseni Suomen lipun päivä. Käytännössä kuitenkin tämä on taas yksi tekosyy nykiä ahteri harteille, ainakin suurelle osalle kansasta. Jännä juttu kyllä, että suomalaisille täytyy kalenteriin merkitä oikein "viralliset" ryyppypäivät. Ihan kuin täällä ei sitä muuten osattaisi tehdä.

 

Tuleeko kenellekään yllätyksenä, että aion viettää nämäkin pyhät selvistä päiten ja omassa ylhäisessä seurassani? Ei varmaankaan. Vähän ulkoilua koiran kanssa ja pari painotuoretta kirjaa hyllyssä takaavat viihtymisen, nyt kun ei - luojan kiitos - tarvitse lomaakaan viettää "perinteisesti" juhannuksena, vaan kyseessä on ihan normaalimittainen viikonloppu.

Tässä täytyy nyt kyllä taas osoittaa suuret kiitokset kummapaikan Hannalle. On mukava huomata, että joku muukin tuhahtelee yleisille keskikesän juhlan vieton "normeille" ja uskaltaa sanoakin sen. Toivotan oikein onnistunutta kesälomaa ja rentouttavaa juhannusta.

Tässä vielä aiheeseen liittyen hieman musiikkia:

Lieneekö Humphrey Bogartin sanoissa totuus?

En aio kirjoittaa tähän mitään ylimääräistä, seuraava puhukoon puolestaan:

Tällaista siis taas tällä kertaa. Nytpä tiedätte senkin, mistä olen nimen kaivanut tälle blogille.

"Keskiolutjazzia, olkaa hyvä"

"Kun kaupunki parhaimpiinsa pukeutuu, yllään yötaivas kuin mekko mustikansininen..."

Sir Elwoodin hiljaiset värit, otsikossa mainittua keskiolutjazzia jo kolmatta vuosikymmentä. Ehdottomasti suomalaisen musiikin kärkitekijöitä, joskin jokseenkin aliarvostettu orkesteri.

Muistelen jossain mediassa joskus ilmoitetun, että Yö-yhtye olisi "suomalaisten tunteiden tulkki". Omasta näkökulmastani kyseinen kokoonpano osaa tulkita vain ja ainoastaan elämässä epäonnistuneen ja alkoholisoituneen juntin valitusta omasta saamattomuudestaan. Jos mielipiteelläni on mitään painoarvoa, toteaisin tähän väliin, että kyllä SEhv vetää pitemmän korren "lähiöromantiikan" tulkinnassa.

Ainakaan Olli Lindholmin mölinä ei ole tulkintaa nähnytkään, joka biisi pitää ulvoa läpi samalla kaavalla eli kovaa ja persoonattomasti. Sen sijaan Juha Lehden hivenen käheä ääni on paljon persoonallisempi. Plus että suomalaisten arjen aherrusta ja satunnaisia juhlan aiheita käsitellään Elwoodin kappaleissa huomattavasti laajemmalla kirjolla. Biisien svengi on myös taysin toista luokkaa kuin vertailukohteellaan.

Ja hei, värien kappaleet ovat ihan oikeasti koskettavia, vaikkei niillä välttämättä aina sitä ole tarkoituksella haettu. Toisaalta mukaan on mahdutettu myös huumoria, jonka värittämänä käsitellään myös vakavampia aiheita. Välillä melko raskasta ja melankolista tunnelmaa kevennetään täysin kieli poskessa kuvailemalla vaikkapa baarikierrokselta palailevan miehen havainnoilla öisestä kaupungista (kappale nimeltään Kollikissa). Omasta mielestäni melko hulvaton pläjäys.

Pitipä nyt tämmöinenkin sitten jakaa. Kuuntelin nimittäin tuossa päivemmällä kyseisen orkesterin tuotantoa pitemmän kaavan mukaan ja äsken sattui radiossa joikaamaan Lindholm Öineen. Siitäpä syntyi mielleyhtymä ja vertailukohde, ja tässä on tulos. Kiitos ja anteeksi.

Sekalaista selostusta

Tiedän, että lupasin jokunen julkaisu sitten olla valittamatta. Tiedän myös, etten ole sitä lupausta pitänyt. Tietäkää te, että aion rikkoa sitä jälleen kerran.

 

En tiedä, johtuuko keväästä vai mistä, mutta jo muutaman vuoden ajan tähän samaan aikaan alkaa nostaa päätään sietämätön ahdistus. Tai ahdistus ei välttämättä ole oikea sana, paremminkin ehkä levottomuus. Joillakin ihmisillä syksy tuo mukanaan masennuksen, meikäläisellä taas kevät aiheuttaa tietynlaista melankoliaa.

Tänään seinät alkoivat kaatua päälle tuossa iltasella, joten päätin käväistä kävelyllä rauhoittuakseni. Nappasin koiran mukaan ja suuntasin ajattelematta läheiseen puistoon, siellä kun on yleensä rauhallista ja järven rannalle on mukava jäädä välillä istuksimaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin väärä paikka.

 

Kuljeskelin pitkin rantatietä ja annoin koiran kaikessa rauhassa haistella ruohikolla. Siinä samalla oli aikaa tutkailla, mitä puistossa tapahtui. Ei olisi pitänyt, sillä henkinen paha olo lähti saman tien nousukiitoon. Joka puistonpenkillä ja koivun alla istui tai makoili pariskuntia, niin nuoria kuin vanhojakin. Tarkemmin ajatellen taisin itse asiassa olla koko paikan ainoa yksin liikkeellä oleva henkilö.

Olen jonkin aikaa tuudittautunut siihen ajattelumalliin, että työ vie suuren osan ajasta ja koiran kanssa touhuaminen loput. Että ei tähän mikään "parempi puolisko" nyt mahtuisikaan, että olen ihan tyytyväinen itsekseni. Saa tulla ja mennä miten huvittaa ja tehdä asiat omalla tavallaan. Se on ollut jotenkin lohdullista ja turruttavaa, jopa helpottavaa.

 

Yhtäkkiä, siinä järven rannalla, tuli kuitenkin oivallus: aika tyhjäähän tämä kuitenkin on. Tein yhteenvedon, ja tulos oli seuraava. Olen viimeksi ollut yhteydessä paikallisiin kavereihin muistaakseni marraskuussa ja silloinkin sattumalta. Olen edellisen kerran ollut viikonloppuna "ulkona" lokakuun alkupuolella. Olen viimeisen vuoden ajan viettänyt yksin kotona kaikki sellaiset juhlapyhät, jolloin "normaalisti" on tapana olla perheen tai ystävien kanssa.

Tiedostan kyllä sen, että suurimmaksi osaksi kaikki em. asiat ovat itsestäni johtuvia. En ole mikään suuri humoristi tai armoitettu seuramies, joten on ihan luonnollista, etten saa kutsuja yhteisiin rientoihin. Ja jos ei kutsuja tule, ei seuraani kaivata, niin yksinkertaista se on. Edelleen tiedostan sen, että hiljainen ja sulkeutunut, ei-juuri-minkään-näköinen mies ei välttämättä ensimmäisenä herätä vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta.

 

Kuitenkin sitä toivoo, että joskus vielä onnistuisi kehittämään toimivan parisuhteen. Nimenomaan toivoo, uskoa ei jaksa. Taitaa vaan olla sellaista "houkan toivoa". Tänään tuntui erityisen pahalta. Onneksi on koira, siitä saa paljon sisältöä arkeen ja juhlaan. Tulipahan vuodatettua nyt sitten tämäkin. Anteeksi vain.

Vielä yksi juttu

Meinasi vallan unohtua: sellaistaseonilla on LUKIJA! Ihan virallisesti!

 

Olin varma, että tämä(kin) harraste unohtuu parin kuukauden sisällä aloittamisesta, mutta näin vain porskutetaan edelleen, kohta jo vuosi täynnä. Ja nyt on lukija!

Olenko epäonnistunut koirani kasvatuksessa?

Tällä kertaa en jaksa alustaa vaan menen suoraan asiaan, ärsyttää sen verran pahasti.

 

Kävin pitkästä aikaa koirapuistossa hurtan kanssa. Pienten puolella tietysti, pienehkö kun tuo on. Kaveri oli innoissaan ja touhusi parin muun vipeltäjän kanssa suurella riemulla.

No, puistolle sitten saapui keski-ikäinen nainen isohkon koiran kanssa, ilmeisesti joku isompi terrieri. Koira riuhtoi ja repi hihnassa päästäkseen aitaukseen, ja kun isojen puoli oli tyhjä, rouva päätti päästää sen pienten joukkoon.

Saman tien irti päästyään rohjake ryntäsi kolme kertaa itseään pienempien päälle ja miltei tallasi yhden jalkoihinsakin. Samalla alkoi haukkuminen ja hyökkäily - melko rajun näköinenkin, voisin sanoa. Jotenkin tuntui, että koira oli enemmän tosissaan kuin leikkimielellä.

 

Pari koiranomistajaa keräili kamppeensa ja poistui paikalta riehumisen alettua, itsekin huutelin pentua luokse. Isompi koira oli kuitenkin alkanut jahdata sitä ympäri aitausta, eikä se päässyt karkuun. Niinpä se yritti tietysti puolustautua, näytti hampaita ja murisi merkiksi, että toinen tajuaisi lopettaa.

Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja isompi rakki härkki härkkimistään, oma tappijalkani jatkoi ärinää ja hampaiden näyttelyä. Tässä vaiheessa tyytyväisenä hymistellyt rouvashenkilö ilmoitti, että "tänne ei tarvii jatkossa tulla, jos ei koira osaa käyttäytyä muiden kanssa".

 

Siinä vaiheessa katkesi viimeinen korsi, repäisin isomman koiran pois omani luota ja painuin tieheni. Saatoin hihnaa kytkiessä päästellä ilmoille muutamia valittuja mielipiteitä eräiden ihmisten sopivuudesta koiranomistajiksi ja kyvystä kouluttaa rakkejaan.

Loukkaantuneen oloisena jäi parivaljakko keskenään häkkiin seisomaan. Kyllä korpesi, perkele.

Asiaa mömmöm-kisailuista

Varoitus: Seuraava teksti saattaa aiheuttaa provosoitumista. Se ei kuitenkaan ole missään nimessä tarkoitus.

Sitten asiaan. Meneilläänhän on paraikaa kansallinen surujuhla nimeltään jääkiekon maailmanmestaruuskisat. Niille, jotka eivät vielä tiedä: kyseessä on vuosittainen tapaus, johon myös piskuinen Suomi joka kevät lähettää joukon miehiä. Ja joka kevät toivotaan sormet ristissä, että tällä kertaa onnistaisi ja tuhlaajapojat pääsisivät palaamaan maailmalta kaulassaan kullattu metallilevy merkkinä menestyksestä.

Joka kevät lehdistö ja muu urheilumedia kohkaa ja hehkuttaa, kuinka "nyt on hyvä joukkue" ja on olemassa "kaikki mahdollisuudet voittoon". Joka kevät joutuu kansa kuitenkin pettymään. Alkusarjan "helpot" ottelut kun on selvitetty (kuten Tanska-peli vuonna 2010), vastassa onkin yleensä liian korkea seinä. Yleensä tämä seinä on  nimeltään Tsekki, Ruotsi tai Venäjä. Toisinaan käy niin kuin tänä vuonna, että ylittämätön muuri sattuu kohdalle jo ensipelien aikana (Tsekki). Joka tapauksessa niin käy jossain vaiheessa. Viimeistään finaalipelejä ratkottaessa.

Sinänsä huvittavaa, että länsinaapureiden huonolle onnelle naureskellaan (silloin kun sitä sattuu osumaan kohdalle), oli kyse sitten urheilusta tai vaikka Euroviisuista. Onko kansallinen itsetunto tässä maassa tosiaan niin pohjassa, että muiden epäonnistumiset tuottavat niin suunnatonta mielihyvää? Jos ruotsalaiset sattuvat tipahtamaan esim. näistä bileistä ennen aikojaan, voi sitä vahingonilon määrää ja hymähtelyä paikallisten "kansansurulle". Huomaamatta tuntuu jäävän se, ettei tässä asiassa olla täälläkään pekkaa pahempia. Ihan sama reaktio syntyy, kun Suomi pudotetaan. Se vain verhotaan murahtelemalla, että "kyllähän tuota tiesi odottaa" tai "näkihän sen ettei nuo mitään saa aikaiseksi".

Ja eikö nyt ole hivenen naurettavaa sekin, että kun päämäärä on kerran yli 15 vuotta sitten saavutettu, se kortti kehdataan vetää esiin joka tilanteessa. Seurasin kerran huvittuneena vierestä, kun lievästi päihtynyt suomalainen nuorimies keuhkosi huonolla englannilla ruotsalaiselle vastineelleen M/S Viking Mariellan yökerhossa, että "rimembör naintifaiv, hä?" Niinpä, muistatkos. Tässä vaiheessa keskustelukumppani meni jokseenkin hämilleen ja alkoi selvästi miettiä vuosilukuja, jolloin Ruotsin joukkue on kyseisen tittelin ominut. Myötähävetti maanmiehen puolesta.

Jos ajatellaan asiaa oikein järjellä, Suomella ei oikeastaan ole minkäänlaisia mainittavia meriittejä jääkiekon kansainvälisten ottelujen saralla. Nämä MM-räpellykset eivät oikeastaan ole minkään arvoisia saavutuksia, todelliset arvokisat kuitenkin pelataan vain neljän vuoden välein. Olympialaisistahan nyt ei mainittavia tuloksia ole koskaan saatu, vaikka joka kerta sinnekin pitää ängetä sähläämään. Sama juttu tuntuu niissäkin tapahtumissa esiintyvän: kun vastassa on oikeasti iso kiekkomaa, menee pupu pöksyyn ja homma ei pysy käsissä. Että sikäli en jollain esihistoriallisella (yhdellä ainoalla) maailmanmestaruudella paljon huutelisi turuilla ja toreilla.

Ja älkäähän nyt taas ymmärtäkö setää väärin. Jääkiekko on hieno urheilulaji ja pelurit ammattimiehiä. Pelejä on mukava katsoa, lajissa on vauhtia ja tapahtumia vaikka muille jakaa.  Enkä mitenkään halua mollata nykyisessäkään jellonatiimissä hikoilevia ukkoja tai väheksyä heidän osaamistaan. En vain jaksa ymmärtää sitä jumalatonta hössötystä ja hälinää, minkä nämäkin geimit joka vuosi aiheuttavat. Kyseessä on kuitenkin asia, joka toistuu JOKA VUOSI. Itse en esimerkiksi edes muista, kenelle viime vuoden mestaruus meni. Kuten sanottu, oikeata arvoa annan vain ja ainoastaan olympialaisille. Niihin kisoihin kun kerätään oikeasti maiden parhaimmisto mittelemään keskenään.

Suutuitte kuitenkin. Ihan sama.

Pari huomiota viimeisimpien aikojen juhlapyhistä

On se elämä kyllä taas yhtä juhlaa, ai että. Vasta selvittiin pääsiäisen kärsimyksistä, niin johan on edessä seuraava koettelemus eli vappu. Aika painaa päähän se kulahtanut ja ainakin kahdesti ojassa uinut valkolakki sekä kaivaa kaljan- ja k*senpolttamat haalarit komeron perältä. Aika kiskaista perskännit sivistyneesti skumpalla ja raahautua seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan sillipurkkien ja taas uusien skumppapullojen kanssa lähipuistoon aamiaiselle. Ihan vaan siksi, että niin kuuluu tehdä.

No, jokaiselle on tietysti oltava oma tilaisuutensa vetää ylle naamiaisasut ja noitanaamarit pientä hassuttelua varten. Lapsille se aika on palmusunnuntain virvonta-varvonta ja lapsenmielisille aikuisille vastaava tilaisuus koittaa vappuna. Sen verran monimuotoisesti on nimittäin tänäänkin jo pitkin päivää hoiperrellut vastaan punanenäisiä pellejä, punasilmäisiä örkkejä ja koukkunokkaisia noita-akkoja. Olipa eräs näistä niinkin kohtelias, että onnistui pienellä yrittämisellä toivottamaan allekirjoittaneellekin hyvää juhannusta.

Pääsiäisenä on lapsille suurta hupia sitoa värillisiä narunpätkiä ja paperisilppua pajunoksiin. Niitä sitten heilutellaan joka ovella mutisten samalla jo pienenä ulkoa opittua taikaloitsua, joka saa taian uhrit jakelemaan suklaata ja karamelleja. Vappuaaton iltana nuoret aikuiset sitten vuorostaan levittelevät samanmoista värillistä paperia ympäriinsä, tosin yleensä ei vain risuihin. (Puhtaanapitolaitos kiittää, nam.) Erilaisia loitsuja saattaa tarkkakorvainen kuulla myös tällöin, tosin yleensä jollakin salakielellä mongerrettuna. Lopputuloskin on yleensä eriävä, suklaata ei ole tarjolla. Välillä jotakuta saattaa kuitenkin mölinän tuloksena onnistaa toisella tapaa...

Pääsiäisaamuna lapsilla on sitten vatsa kipeänä liiasta suklaasta, kun pääsiäispupu oli käynyt munimassa (?) dinosauruksen munaa vastaavan rasvapallon jonnekin päin kotia. Ja sehän pitää tietysti syödä yhdellä istumalla jo ennen aamupuuroa. Vapunpäivän aamuna on vastaavasti aikuisilla heikko olo. Aamupalaa ei tässäkään tapauksessa ehditä (pystytä) syömään, vaan herkuttelua jatketaan uudella pullollisella kuohuvaa. Heikotusta karkotetaan myöhemmin sillä aiemmin mainitulla sillillä siellä puistikossa.

Että aika paljon yhtäläisyyksiä löytyy näistä kahdesta "juhlasta". Erojakin tosin on: vappuna muistetaan myös lapsia kuvioiduin ilma- ja kaasupalloin. Pääsiäisenä aikuisilla ei ole palloja, mutta ilmaa ja kaasua kyllä, nimittäin mahassa lammaspaistin ja mämmituokkosen jälkeen. Hauskaa tuntuu olevan joka osapuolella kaikesta huolimatta, oli kyse kummasta ajankohdasta hyvänsä. Ymmärtää ei saata sitä tämmöinen pieni ja heikkolahjainen ihmisen lapsi.

Mitta täysi. Melkein.

Varoitus: sisältää voimakasta avautumista.

Tänään iski taas harmitus, oikein isolla V:llä. Alkoi jomottaa hermoa niin paljon, ettei edes huvittanut ruveta tappelemaan. Helpompaa tuntuu olevan kun vain antaa olla eikä tappele tuulimyllyjä vastaan, varsinkin kun aseeksi on annettu voiveitsi. Ja jotenkin tänään iski voimakas tunne, että keijoa yritetään vedättää ja ihan tahallisesti.

Asia 1. Olen tässä nyt reilun puolen vuoden ajan yrittänyt saada selvyyttä siihen, miksi saan kahta pykälää huonompaa palkkaa kuin tässä tehtävässä pitäisi saada. Vastaus tuli vihdoin tänään: olen kyseiseen hommaan alikoulutettu. Käytännössä pitäisi olla piirun verran korkeampi tutkinto, että voitaisiin minun tehtävääni edes nimetä. No mutta, sepä onkin helpottavaa kuulla.

Onpa hyvä, että olen sitten ihan onnistuneesti tätä työtä tehnyt syksystä asti ja voin kuulemma tehdä jatkossakin, mutta isompaa palkkaa on turha haikailla koulutustasosta johtuen. Voi nyt sitten olla, että logiikkani pettää seuraavassa päätelmässäni (ei varmaankaan kyllä, eihän näin matalasti koulutettu voi kyetä itsenäiseen ajatteluun).

Kuitenkin: teen "vajailla resursseillani" työtä, jota minun ei pitäisi kyetä tekemään. Eikö silloin pitäisi maksaa normaalipalkkaa KORKEAMPAA eikä matalampaa liksaa? Joudun nimittäin esimiesten mukaan jatkuvasti pinnistelemään selvitäkseni ko. hommasta, koska järkeni juoksu on ilmeisesti alemmasta tutkinnosta johtuen hitaampaa. Itse en tunne olevani kykenemätön tehtäviäni hoitamaan. Kuulemma tietävät paremmin.

Asia 2. Vuoden alussa suunniteltiin koko työyhteisön vuosilomat siten, että kaikilla on sijainen ja missään vaiheessa ei tulisi henkilöstöpulaa. No, nyt asiain tola kääntyi kuitenkin siten, että minulle ilmoitettiin, etten voikaan pitää suunniteltuja lomia, koska parilla muulla on aikataulu muuttunut. Parasta tässä on se, että nämä pari muuta ovat omia alaisiani. Onko asiasta juteltu minulle? Ei. Mentiinkö sopimaan suoraan ylimmän johdon kanssa? Mentiin.

Lopputulema nyt on se, että kyllä näiden pitää päästä perheidensä kanssa Puuhamaahan juuri heinäkuun 5. päivä, seuraava viikko ei millään käy. Ja "sunhan on paljon helpompi siirrellä lomia, sinkku kun olet". No niinpä, mutta kun olin varannut jo sovitulle lomanpätkälle ulkomaanmatkan Eurooppaan. "Niin? Sehän nyt on helppo perua."

Selvä, perutaan. Ja kun erehdyin avaamaan sanaisen arkkuni edellä mainituista kahdesta asiasta, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "Joo, vedä hei toi marttyyrikortti esiin. Yritäs nyt ymmärtää, ettet sä ole tän firman ainoa työntekijä." Ai, enkö? Välillä kyllä tuntuu siltä, jos rehellisiä ollaan. Olenko koskaan maininnut, että tämä kyseinen vastailija (pomoni) teettää usein myös omat työnsä meikäläisellä? Olette varmaan joskus asiasta lukeneet.

Näiden kahden erillisen asian yhteenvetona aloin pohtia, että halutaanko tässä nyt tehdä tahallisesti kiusaa. Ja että olenko jotenkin omalla toiminnallani saattanut asiat siihen pisteeseen. En vain hyvällä tahdollakaan keksi, mistä moinen voisi johtua. Teen omasta mielestäni enemmänkin kuin mitä tehtäviin kuuluisi, käytän töiden hoitamiseen myös virka-ajan ulkopuolista aikaa enkä muistaakseni ole kovin usein ollut vastahankaan, ellei todellista perustetta sille ole ollut.

Silti jotenkin tuntuu, että olen esimiehelleni jokseenkin vastenmielinen ihminen. Olkoon niin, en aio muuttua, enkä myöskään ala kostaa sitä työyhteisölle tekemällä työtäni huonommin kuin mihin kykenen. Olkoon pitämättä minusta. Ja jos saa kiukuttelusta ja alistamisesta jotain mielihyvää, se hänelle suotakoon sitten. Kyllä meikäläisen luonto sen kestää, avaudun sitten teille viattomille sivullisille täällä.

Isänmaan (epä)toivot

Taisin jossain ihan ensimmäisistä kirjoituksistani kertoilla näkemyksiäni nykynuorisosta ja sen käytöksestä. Tässä ajattelin jatkaa samaa linjaa, koskapa tein taas tänään asian tiimoilta uusia havaintoja.

Olin illansuussa noin yhdeksän aikaan koiran kanssa iltalenkillä läheisessä puistikossa. Pitkin päivää oli sadellut vettä, joka oli sitten jäätynyt peiliksi kävelytien pintaan. Tämmöisellä nuorella, atleettisella ja vetreällä (HAH! kirj. huom.) adoniksellakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä, joten ei siis ollut mikään ihme, että kauempana hitaasti köpötellyt vanhempi rouva hävisi yhtäkkiä näköpiiristä lumipenkan taakse. Toisin sanoen siis kaatui.

Kun näytti siltä, ettei rouvashenkilö omin avuin päässyt ylös ja vaikutti vähän satuttaneensakin itseään, loikkasin penkan puolelle paremman pidon saamiseksi ja hölköttelin paikalle. Toisesta suunnasta saapui myös auttamaan keski-ikäinen herrasmies tuulipuvussaan, ilmeisesti iltakävelyllä hänkin. Yhteistuumin saimme mummelin jaloilleen, onneksi ei ollut pahemmin käynyt ja selvittiin säikähdyksellä ja kipeällä takamuksella.

Vaan mitä teki tapauksen nähdessään joukko nuoria miehenalkuja (neljä n. 16-17-vuotiasta kollia), jotka istuskelivat juomassa keskiketterää puiston leikkipaikan kiipeilytelineessä? Ei vät tehneet mitään. Tai no, nyt valehtelin. Räjähtivät nauramaan. Ihan totta. Kertokaapa nyt tyhmälle kun tyhmä ei ymmärrä, että missä on mennyt kotikasvatus taas väärään suuntaan kun reaktio vanhemman ja muutenkin huonosti liikkuvan kanssaihmisen itsensä loukkaamiseen on tällainen.

Aiemmin mainitun herrashenkilön karjaisu "Turvat kiinni ja auttamaan" ei saanut yhtään sen parempaa vastakaikua, jätkät lähtivät vain hekotellen maleksimaan kohti keskustaa. Hetkisen kävi mielessä soittaa poliisille herrojen tuntomerkit ja ilmoittaa heitteillejätöstä. Kai siinä jollain tasolla semmoisesta oli kyse, en tiedä kun en tunne lakeja ja asetuksia niin hyvin. Mutta täytyy sanoa, että pääsi kyllä vähän ottamaan tunne-elämän päälle. Meinasi ihan hyvä hermo mennä.

Että tämmöistä tällä kertaa.

Sunnuntai, verinen sunnuntai

No ei nyt fyysisesti kovin verinen. Ja englannin kielen termiä "bloody" voidaan toki käyttää myös manauksena. (Lisäksi tiedän asiasta seuraavaa...) Pitipähän päteä, vaikkei se edes ollut varsinaisesti julkaisun asia.

Eikä tässä taas mitään erityistä aihetta edes ole. Kunhan kirjoittelen niitä näitä, kuten yleensäkin. On nimittäin harvinaisen tylsää tänään. Ja tulee olemaan myös huomenna. Joku idiootti (minä) oli nimittäin läväyttänyt siihen vapaapäivän. Tiedän: on nurinkurista, että ensin manaan työn määrää ja sitten narisen vapaapäivästä. Johtuneeko taas taakse jääneestä tiukasta työrupeamasta, mutta nyt tuntuu siltä, ettei vapaapäivälle keksi mitään tekemistä.

Jännää on nimittäin se, että kun on paahtanut viisi päivää lähes kirjaimellisesti ympäri vuorokauden töitä, ei osaa kotonakaan rauhoittua. Ja kyllä, sanoin "lähes kirjaimellisesti ympäri vuodokauden". Vietin näet yötkin toimistolla, kotona taisin käydä pikaisesti keskiviikkona, jos oikein muistan. Tai torstaina. Sama se. Asiaan: nyt tuntuu koko ajan siltä, että jotain on kotosallakin jäänyt tekemättä, enkä osaa lainkaan istua aloillani.

Toisaalta se saattaa kyllä olla jopa hyvä. Kun ei pääse liikaa laiskistumaan vapaa-ajalla, on helpompi lähteä taas suoriutumaan ensi viikosta. Sinänsä taas on kuulemma huono asia, jos on jo valmiiksi vähän stressaantunut, kun pitäisi aloittaa uusi viikko. Vaan minkäs teet, kun ei osaa mies olla paikoillaan niin sitten ei osaa. Mutta se siitä.

Sunnuntait pitäisi muutenkin kieltää lailla ja poistaa kalenterista. Töllöttimestä ei ikinä tule mitään katsomisen arvoista, korkeintaan viisi tuntia Frasierin jaksoja, jotka on nähty jo liian monta kertaa. Tai sitten jotain käsittämättömiä sisustusohjelmia, joissa ihmiset esittelevät mahtavia luksuskotejaan ja -remonttejaan, jollaisiin tavan työläisellä ei ikuna ole varaa. Illalla sitten Nelosen leffaputkessa (kuka senkin nimen on muuten kehitellyt?) joku hassunhauska B-luokan komedia tai "klassikkoelokuva" viidettätoista kertaa kahden vuoden sisään.

Parasta on muuten TV-kanavissa se, että kun MTV3 tai Nelonen esittää jonkun leffan, se näytetään TV5:llä tai JIM:llä tai jollain muulla kanavalla parin viikon päästä siitä. Välillä on tullut pohdittua, mistä se johtuu. Maailma on kuitenkin pullollaan elokuvia ja joka viikko tulee pari-kolme lisää. No, kai sen ovat viisaammat norsunluutorneissaan pienen kuluttajan puolesta pohtineet. Luotetaan siihen.

Olipa hei muuten tyhjentävä pohdinta. Ei mitään asiasisältöä. Ingenting. Nothing. Nichts. Nada.